PROFILBARU.COM

Pohjan Pojat
	; Joseph Alasen suunnittelema Pohjan poikien tunnus. Tunnuksessa on sinisellä pohjalla valkoinen jääkarhun pää, jonka kuono ja silmät musta, Viron ja Suomen värien mukaisesti.
Toiminnassa	1918–1919
Valtio	Viro
Puolustushaarat	maavoimat
Koko	prikaati
Motto	Hakkaa päälle, pohjan poika!
Värit	sininen, musta, valkoinen
Sodat ja taistelut	Pajun taistelu; Koikylän taistelu; Marienburgin taistelu; Petserin taistelu;
Komentajat
Tunnettuja komentajia	Hans Kalm
	Infobox OK

Tämä artikkeli kertoo Viron vapaussodan sotilasyksiköstä. Pohjan Pojat on myös suomalaisten punaisten perustama kolhoosi.

Pohjan Pojat (vir. Põhja Pojad) oli Viron vapaussotaan vuonna 1919 osallistuneen toisen suomalaisen vapaaehtoisjoukon nimi. Ensimmäinen Viron avuksi siirtynyt vapaaehtoisjoukko oli I Suomalainen Vapaajoukko, mutta näistä kahdesta Pohjan Pojat on saanut suhteellisesti enemmän huomiota.^[1] Pohjan pojat taisteli virolaisen everstiluutnantti Hans Kalmin johdolla Viron etelärintamalla. Se oli ainoa suomalainen sotilasyksikkö, joka eteni Viron vapaussodassa Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle.

Pohjan Poikien perustaminen

Heti, kun Viron Avustamisen Päätoimikunta oli päättänyt vapaaehtoisjoukkojen muodostamisista ja niiden komentajista, Hans Kalm aloitti vapaaehtoisten värväyksen. I Suomalainen Vapaajoukko kuitenkin värvättiin jo kaksi viikkoa ennen kuin Kalmin joukko. Kalm julkaisi sanomalehdissä 23. joulukuuta 1918 suorasanaisia ja tunteisiin vetoavia värväysilmoituksia, joissa hän vetosi sisällissodan aikaisiin asetovereihinsa. Ilmoituksissa kutsuttiin suomalaisia taisteluun ihmisyyden, oikeuden, isänmaan ja veljeskansan vapauden puolesta.

Viron Avustamisen Päätoimikunta oli päättänyt, ettei Viroon saisi viedä sopimuksen mukaista tuhatta miestä enempää. Kalm ei kuitenkaan virolaisena tästä välittänyt, vaan kokosi noin 2 300 miestä. Kalm halusi luoda tulivoimaisen ja vahvan rykmentin eli pienen prikaatin, joka olisi kykeneväinen itsenäisiin operaatioihin. Prikaatiin kuului kaksi jalkaväki pataljoonaa, kolmipatterinen tykistöosasto, tiedonanto-, ratsu- ja hiihto-osastot sekä myöhemmin muodostettu soittokunta. Joukko sai nimensä hakkapeliittojen tunnuslauseen ”Hakkaa päälle, pohjan poika!” mukaan. Rykmentin lippuna oli jääkarhunpäälippu, jonka pohjana oli Suomen kielekkeinen valtiolippu. Everstiluutnantti Kalm antoi ensimmäisen päiväkäskynsä joukoilleen 7. tammikuuta 1919.^[2]

Pohjan Poikien päällystö koostui poikkeuksellisesti jääkäreistä, toisin kuin I Suomalaisessa Vapaajoukossa. Virossa oli yhteensä 80 suomalaista jääkäriä, ja heistä suurin osa oli juuri Pohjan Pojissa. Tämän lisäksi Viroon lähtijät saivat automaattisesti ylennyksen. Pohjan Poikien ensimmäisen pataljoonan komentajaksi nimitettiin jääkäriluutnantti Erkki Hannula. Toisen pataljoonan johtajaksi valittiin jääkärikapteeni Gustav Svinhufvud. Pohjan Poikien rykmentin esikuntapäälliköksi ja kapteeniksi nimitettiin Kajaanin sissirykmentin päällikkönä kunnostautunut Elja Rihtniemi.^[2]

Siirtyminen Viroon

Pohjan Pojat kärsivät alussa varuste- ja rahoitusongelmista, joiden takia Ensimmäinen pataljoona yhdessä viestiosaston kanssa pääsi lähtemään Wäinämöisellä Tallinnaan vasta 12. tammikuuta 1919. Vastaanotto Tallinnassa oli lämpimämpi kuin aikaisemmin kaupunkiin saapuneelle I Suomalaiselle Vapaajoukolle, koska suomalaiset ja virolaiset olivat jo menestyneet taisteluissa. Vastassa oli Viron valtiojohdosta mm. Viron armeijan ylipäällikkö eversti Johan Laidoner, Suomen Viron vapaaehtoisarmeijan ylipäällikkö kenraalimajuri Martin Wetzer ja pää- ja sotaministeri Konstantin Päts, joka piti sotilaille heimohenkisen ja isänmaallisen puheen.^[2]

Seuraavina päivinä rintamalle siirtymisen edellyttämää varustautumista jatkettiin. Joukkojen oli iltalomilla mahdollista tutustua Tallinnaan, jonka suurkaupunkimainen yöelämä poikkesi monen vapaaehtoisen kotipitäjän illanvietosta. Halpaa viinaa ja maksullisia naisia oli tarjolla niitä kaipaaville. Juopottelu saatiin kuriin tiukalla kurilla, vaikka jääkärivääpeli Ville Kuhmun hengen suomalaisten keskinäinen riitely ehti vaatiakin. Sukupuolitaudit levisivät kenraali Wetzerin mielestä myös siihen tapaan, että viiden päivän Tallinnassa olon jälkeen joukot päätettiin siirtää terveydellisistä syistä Tapan kauppalaan, jonka virolaiset olivat vallanneet aiemmin takaisin.^[2]

Taistelut

Pohjan Pojat siirrettiin Tallinnasta etelärintamalle, jonka merkitys oli kasvanut I Suomalaisen Vapaajoukon 18. tammikuuta suorittaman Narvan valtauksen jälkeen.^[3]^[4] Joukko siirtyi 27. tammikuuta Tarttoon, jonka virolaiset olivat vallanneet takaisin 14. tammikuuta. Parin päivän viimeistelyn jälkeen joukko oli valmis etulinjaan 54 upseerin, 272 aliupseerin, 1 788 sotamiehen ja 223 hevosen vahvuisena.^[4]

Pajun kartanon taistelu

Pohjan Poikien ensimmäinen operaatio tähtäsi Viron ja Latvian rajalla sijaitsevan Valkin valtaukseen yhdessä virolaisen Julius Kuperjanovin johtaman Kuperjanovin pataljoonan, kahdella tykillä varustetun Tarton suojeluspataljoonan sekä neljän panssarijunan kanssa. Kaupunki oli sotilaallisesti tärkeä liikenteen solmukohta jossa yhdistyivät viideltä suunnalta tulevat rautatiet. Matkalla Valkiin sijaitsi Pajun (saks. Luhde Großhof) kartano, jota puolusti Leninin janitsaareiksi kutsuttu 500–600 miehen ja 20 konekiväärin vahvuinen valio-osasto, latvialainen tarkka-ampujapataljoona.^[4]

31. tammikuuta pakkasta oli kymmenen astetta ja kevyt lumi peitti maan. Ensimmäistä hyökkäystä yritti Kuperjanovin pataljoona keskellä kirkasta päivää, mutta se torjuttiin. Yhdessä 13 kaatuneen ja 42 haavoittuneen virolaisen lisäksi myös joukkoja johtanut Kuperjanov haavoittui kuolettavasti. Hän menehtyi muutamaa päivää myöhemmin. Virolaisten epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Pohjan Pojat aloittivat oman yrityksensä Erkki Hannulan johdolla. Kahdelta suunnalta aloitettu hyökkäys johti sekavaan tilanteeseen, jossa omia ja vihollisia ei pystynyt erottamaan ja eteneminen pysähtyi. Illan hämärtäessä Hannula ryhtyi uudelleen hyökkäykseen viimeisen reservinsä turvin ja kartano saatiin lopulta vallattua puoli viiden aikaan pistimin, kiväärinperin ja puukoin käydyssä lähitaistelussa.^[4] Pohjan Poikien taisteluista vastannut Hannulan ensimmäinen pataljoona koki raskaat tappiot menettäen yhden upseerin, kaksi aliupseeria ja 21 sotilasta, haavoittuneita oli 39. Latvialaisia kaatui noin 100, haavoittuneita ei ollut, koska suomalaiset eivät käskyn mukaan saaneet ottaa vankeja vaan teloittivat kaikki kiinni saamansa.^[5] Joukossa oli myös muutama kiinalainen palkkasoturi. Suomalaiset teloittivat vahingossa myös 12 kartanon työläistä, jotka olivat piilotelleet taistelun aikana kartanon kellarissa.^[4]

Valkin valtaus ja Koikylän taistelu

Pohjan Pojat valtasivat Valkin 1. helmikuuta ilman vastarintaa. Punaisten harjoittaman terrorin johdosta kaupungissa olleista joukkohaudoista löytyi kymmeniä murhattuja ja kidutettuja kaupunkilaisia. Virolaiset ottivat alueella rintamavastuun ja Pohjan Pojat jäivät reserviin. Kenraalimajuri Wetzer saapui Valkiin 10. helmikuuta ja ilmoitti pitävänsä Pohjan Pojat reservissä. Tämä ei sopinut Kalmille, joka vaati tehtävää mikä sopisi "paremmin rykmentin henkeen". Wetzer päätyi määräämään Pohjan Poikien ensimmäisen pataljoonan taisteluun Koikylän (Koikküla) ympäristöön, siksi kunnes Marienburgin alueella rautatie olisi katkaistu ja eteneminen turvatumpaa. Rykmentin esikunta ja toinen pataljoona jäivät Valkiin reserviksi. Jääkäriluutnantti Erkki Hannula lähetti Einar Marttisen komppanian valtaamaan Koikylää, jossa vastassa oli sama latvialainen tarkka-ampuja pataljoona kuin Pajun kartanolla. Saarrostettu suoritettu hyökkäys onnistui täydellisesti ja vihollinen pakeni niin kauas, että taistelukosketus sen kanssa katosi. Tämän jälkeen joukot jäivät odottamaan uutta tehtävää.^[6]

Eteneminen Pohjois-Latviaan ja Marienburgin taistelu

Kalm sähkötti 16. helmikuuta Wetzerille, että hän oli kyllästynyt odottamaan sillä aikaa kun virolaiset taistelivat. Wetzer käski Kalmia pysymään paikallaan, mutta tämä ei enää totellut. Kalm antoi omapäisesti käskyn 16. helmikuuta 1919 hyökätä Pohjois-Latviaan Marienburgiin (Alūksne). Joukot eivät kuitenkaan hyväksyneet hyökkäystä Viron rajojen ulkopuolelle. Värväyksen yhteydessä tehty sitoumus ei vapaaehtoisten mielestä voinut velvoittaa osallistumaan hyökkäykseen. Kalm selitti joukoille hyökkäystä Viron alueen tehokkaammalla puolustamisella parempien asemien hankkimisella. Myös materiaaliset syyt painoivat. Joukoilla oli jo kuluneet ja huonot jalkineet ja puutetta oli jalkineiden lisäksi vaatteista, aseista, satuloista, kenttäpuhelimista ja rautatievaunuista. Operaatiokäskyssään 18. helmikuuta Kalm kirjoitti vihollisen koonneen Marienburgiin monelta suunnalta ryöstämäänsä tavaraa ja lupasi palauttaa rykmentin hyökkäyksen jälkeen rautateitse takaisin Valkiin.^[7]

Marienburgin kauppalaan lähes koko rykmentin voimin tehtävä hyökkäys ilman esimiehen suostumusta ja lähes suojaamattomin sivustoin oli riskialtis toimi. Kalmilla ei myöskään ollut tietoa vihollisen vahvuuksista tai edes virolaisten asemista. Latvia oli myös vihollismaa ja asukkaat tuskin auttaisivat suomalaisia vapaaehtoisesti. Lähtöpäivä koitti 19. helmikuuta. Väinö Havaksen johtama ensimmäinen komppania kieltäytyi kuitenkin osallistumasta operaatioon vapaaehtoisten sitoumuksiin vedoten, heillä ei ollut velvollisuutta lähteä valloittamaan ulkomaita. Komppania jäi suojaamaan rykmentin selustaa.^[7]

Pohjan pojat eivät kohdanneet ensimmäisen kahden päivänä aikana järjestäytynyttä vastarintaa. Joukkojen edellä liikkuneet tiedustelijat kohtasivat vain pieniä vihollispartioita, jotka väistyivät joukon tieltä. Kova tuuli oli kirpeä ja taivaalta satoi lunta, välillä räntää. Huonot varusteet ja täit vaivasivat joukkoa. Marienburgin lähistölle Pohjan Poikien pääjoukko saapui 80 kilometrin taivalluksen jälkeen illalla 20. helmikuuta. Alkuperäisen hyökkäyssuunnitelman mukaan panssarijunien tukemat virolaiset joukot olisivat hyökänneet kauppalaan samaan aikaan pohjoisesta ja luoteesta, kuin Pohjan Pojat etelästä käsin. Vihollinen oli kuitenkin tuhonnut rautatiesillat ja virolaiset eivät olleet vielä saapuneet paikalle. Kalm ei kuitenkaan halunnut odottaa lisäjoukkoja, jotta vihollinen ei ehtisi järjestäytyä lujaan puolustukseen.^[7]

Hyökkäys aloitettiin Pohjan Poikien mukana seuranneen tykistöpatterin tukemana aamun usvassa 21. helmikuuta. Noin tuhannen miehen vahvuinen vihollinen oli asemissa Marienburgin rautatieaseman edustalla useiden konekivääreiden voimin. Ratkaisu saatiin kolmen tunnin taistelun jälkeen noin kello kymmenen jääkäriluutnantti Sainion johtaman kuudennen komppanian koukatessa vihollisen selustaan kauppalan länsipuolelta. Tämä sai bolševikit irrottautumaan asemistaan ja pyrkimään pakoon. Hyökkäys vaati kuitenkin raskaat tappiot. Siinä kaatui 40 Pohjan Poikaa mukaan lukien jääkäriluutnantti Einar Marttinen sekä jääkärivänrikki Ragnar Oivo. Vihollisen tappiot olivat noin 300 miestä. Operaatio oli myös kokonaisuutena vaativa. Puutteellisten varusteiden ja jalkineiden vuoksi sairastuneita oli jopa 200 Pohjan Poikaa. Taistelun jälkeen komennuskunnat alkoivat keräämään odotettua pienemmäksi jäänyttä sotasaalista. Saalis rajoittui neljään konekivääriin, kivääreihin, hevosiin, kärryihin, kahteen kenttäkeittiöön, hevosrehuun ja isoon villavarastoon. Yksittäiset Pohjan Pojat tekivät omatoimisesti kotietsintöjä erityisesti juutalaisten kauppiaiden tiloihin ryöstäen omaisuutta. Ryöstely jakoi joukkojen mielipiteitä ja erityisesti idealistisimmat nuoret häpesivät sitä. Myöhemmin ryöstelyä arvosteltiin myös Viron Avustamisen Päätoimikunnan taholta.^[7]

Wetzerin esikunnan näkökulmasta kateissa ollut Pohjan Poikien rykmentti oli täysin eristyksissä virolaisista joukoista. Virolaisten panssarijunat saapuivat kuitenkin paikalle vuorokauden odottelun jälkeen 22. helmikuuta ja Tallinnan suojeluspataljoona otti vastaan suomalaisten vapaajoukkojen asemat. Samaan aikaan Kalm vastaanotti Wetzeriltä onnittelusähkösanoman, jossa hän varoitti Kalmia enää etenemästä. Marienburgin koruton valtausparaati pidettiin 24. helmikuuta, minkä jälkeen rykmentti valmistautui jättämään kaupungin. Rykmentti siirtyi takaisin Valkiin 26. helmikuuta 1919.^[8]

Marienburgin jälkeen

Pohjan Poikien raskaat taistelut valuivat monien mielestä hukkaan virolaisten joukkojen perääntyessä Marienburgista vain viikon kuluttua suomalaisten lähdöstä. Ainoastaan muutama virolainen haavoittui kaupungissa käydyissä kahakoissa ennen perääntymistä, kun taas Pohjan Pojat olivat kantaneet raskaat tappiot sen valloittamisesta. Kalm syytti kenraali Wetzeriä tapahtuneesta. Wetzerin päällikköasema oli muutenkin vaakalaudalla. Virolaiset kokivat Wetzerin aseman holhouksena ja ruotsinkielisen kenraalin hyvät suhteet balttiparoneihin sekä väitetty leveä elämä herättivät epäluuloa. Wetzer joutui palaamana lopulta Suomeen. Marienburgin helpon menetyksen johdosta vapaajoukkojen moraali oli laskenut ja joukot kokivat, että heitä käytettiin paikkaamaan virolaisten tappioita, ja taistelua alettiin pitämään turhana.^[8]

Monet vapaaehtoiset, mukaan lukien jääkärikapteeni Hannula, purkivat turhautumistaan ryyppäämällä. Monet Pohjan Pojista kerrotut tarinat liittyvät viinaan, vaikka rintamalla ei juopoteltu. Vapaalla ollessa kyllä. On muun muassa kerrottu, että Erkki Hannulan miehet ampuivat konekiväärillä nimikirjaimet EH erään valkilaisen rapattuun seinään. Kun itsekin juhlatuulella ollut Hannula haettiin katsomaan hänelle omistettua taideteosta, hän totesi että teos on muuten hyvä, mutta piste puuttuu. Tämän jälkeen paikalle raahattiin tykki, jotta piste saatiin tehtyä.^[8]

Myös virolaisten ja suomalaisten välit alkoivat rakoilemaan. Karkein pahaa verta aiheuttanut tapaus oli 16-vuotiaan sotamies Viljo Juutilaisen pieksäminen ja teloittaminen vähän ennen joukkojen kotiuttamista. Kouvolasta kotoisin ollut lyseolainen ei tiettävästi ollut syyllistynyt mihinkään. Aseettomana ja selvinpäin kulkenut Juutilainen oli vain poimittu kadulta. Tapausta pidettiin käsittämättömänä ja vielä erityisesti sen vuoksi, ettei tapausta haluttu tutkia eikä ampujaa tuomittu. Tämä raivostutti Kalmia ja retken loppuvaiheessa suomalaisten ja paikallisten suhteet olivat tulehtuneet. Lisäksi Viron hallitus ei ollut maksanut lupaamiaan palkkoja.^[8]

Maaliskuun alkupuolella 1919 rykmentin esikuntaan saapui useita eroanomuksia niin upseereilta, aliupseereilta kuin miehistöltäkin. Vapaaehtoisten sitoumukset katsottiin täytetyksi, kun Viron alue oli vapautettu vihollisista. Rykmentin yhteishenki alkoi rakoilla ja harjoituksia pidettiin turhina, koska kohta oltiin joka tapauksessa palaamassa Suomeen. Samoihin aikoihin Puna-armeija oli aloittanut hyökkäyksen Kaakkois-Virossa. Petserin kauppala oli menetetty viholliselle 11. maaliskuuta ja Võrun kaupunki oli uhattuna. Kalm määräsi Pohjan Pojat Suomesta käsin torjumaan hyökkäystä. Joukoissa esiintyi yleistä haluttomuutta lähteä rintamalle, mutta päälliköiden vetoomukset miesten kunnia- ja velvollisuudentuntoon auttoivat. Petserin rintamakausi kesti maaliskuun puolivälistä kuun loppuun. Alue oli alkuaan ollut suomensukuisten setukaisten asuttamaa, mutta joutunut myöhemmin voimakkaan venäläistämisen kohteeksi. Tästä syystä suomalaiset kokivat ajoittain taistelevansa enemminkin Venäjällä kuin Virossa. Pohjan Pojat eivät saaneet suuria läpimurtoja aikaan, osittain johtuen rykmentin taisteluvahvuuden puolittumisesta tappioiden, lomien ja vapautusten takia. Taisteleminen oli pääasiassa kuluttavan asemasodan luonteista ja alueen pienet kylät ja kartanot vaihtoivat taisteluiden lomassa useaan otteeseen omistajaa. Väsymys, rasitus, nälkä, kylmyys ja reservien puute murensivat joukkojen taistelutahtoa. Lopulta joukko Pohjan Poikia jätti asemansa kyllästyttyään odottamaan virolaisia, jotka eivät pitäneet sovitusta määräajasta kiinni. Rykmentti palasi kokonaisuudessaan Valkiin 29. maaliskuuta. Pohjan poikien viimeisen rintamavastuun aikaiset taistelut maksoivat 27 kaatunutta, kahdeksan kadonnutta ja lähes 100 haavoittunutta.^[8]

Pohjan Poikien loppu

Viron vapaussodan sankarihauta Helsingin Vanhassa kirkkopuistossa, jossa lepäävistä 31 miehestä 17 kaatui Pohjan Poikien riveissä.^[9]

Suomesta palannut Kalm tarjosi vielä Petserin taisteluiden jälkeen Pohjan Pojille uutta sitoumustarjousta Inkerin valtaukseen. Kalm suunnitteli inkeriläisten, virolaisten, Pohjan Poikien ja muiden suomalaisten hyökkäystä Inkerinmaalle alueen suomalaisväestön auttamiseksi ja Pietarin valtaamiseksi. Hanke olisi toteutettu Virosta, Karjalankannakselta ja Aunuksesta käsin. Enemmistö kuitenkin halusi takaisin kotiin eikä allekirjoittanut uutta sopimusta.

Pohjan Pojista suurin osa kotiutettiin takaisin Suomeen huhtikuun 1919 alussa. Kotiinlähdön tunnelma oli kireä suomalaisten humalapäisen riehumisen ja vanhan Valkissa tapahtuneen 16-vuotiaan suomalaissotilaan surman takia. Viroon jäi 200 Pohjan Poikaa rungoksi Kalmin toivomaan Inkerin vapaaehtoisarmeijaan. Joukko osallistui vielä huhti-toukokuun vaihteessa taisteluihin Mustjoen rintamalla saaden tappioikseen kolme haavoittunutta.

Kun Pohjan Poikien komentaja Kalm ei saanut koottua miehiä Inkerin retkelle ja Viron Avustamisen Päätoimikunta irtisanoi välit häneen, Kalm antoi rykmentin hajottamispäiväkäskyn 29. toukokuuta 1919. Hajottamisen jälkeen osa Pohjan Pojista jäi palvelemaan inkeriläisiin vapaajoukkoihin ja osa Viron armeijaan. Pohjan Poikien vahvennetun rykmentin kokonaistappiot olivat 116 miestä eli noin neljä prosenttia kokonaismäärästä. Pohjan Poikien tappioprosentti oli kaksi kertaa suurempi kuin I Suomalaisen Vapaajoukon.

Jälkinäytös

Virolaiset viranomaiset suorittivat Juutilaisen kuolemasta tutkimuksen, jonka mukaan Juutilainen oli hyökännyt puukko aseenaan virolaisen vänrikki Kriisan kimppuun ja Kriisa oli ampunut Juutilaista päähän. Kriisa oli toiminut kaupungin komendanttina ja ampuminen oli tapahtunut päävartiossa. Suomalaiset saivat Juutilaisen ruumiin haltuunsa ja Suomessa tehtiin ruumiinavaus, jossa osoittautui, että Juutilaista oli ammuttu takaraivoon. Surmatyö herätti Suomessa huomiota. Juutilaisen opettaja rehtori Hall paheksui tapahtunutta sanomalehtikirjoituksessa, jossa hän vakuutti, ettei Juutilainen sivistyneenä nuorukaisena olisi koskaan sortunut väitettyyn käytökseen.^[10]

Lähteet

↑ Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 15. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ ^a ^b ^c ^d Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1920, s. 107–111. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ Jussi Niinistö: Heimosotien historia, s. 102. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ ^a ^b ^c ^d ^e Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 111–120. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ Pajun taistelu (Arkistoitu – Internet Archive). Jouni Sillanmäki. Varusmies-Reserviläinen-Veteraani-lehti. Panssarikilta 2009. Viitattu 6.7.2016.
↑ Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 123. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ ^a ^b ^c ^d Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 122–128. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ ^a ^b ^c ^d ^e Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 133–139. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
↑ Ain Krillo & Mati Strauss: Vägitöö kaunis jääb... Teon uljaan muisto... s. 122–123. Keila, Viro: Vabadusõja Ajaloo Selts, 2019.
↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 163-164. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8