Elokuvan ensi-ilta oli 2. joulukuuta 1955 Helsingissä elokuvateatteri Rexissä ja Tuulensuussa.[1]Elokuvatarkastamo määräsi aluksi elokuvalle 30 prosentin veron, minkä syyksi arveltiin siinä vilahtavaa Kalle-lehden numeroa. Kyseinen kohtaus kuvattiin uudestaan, ja uusintatarkastuksessa veroksi määrättiin 15 prosenttia.[2]
Kaverukset joutuvat töihin, ja Pätkän Pekan nimissä laatiman kirjeenvaihtoilmoituksen vuoksi naiset jahtaavat heitä.[3]
Pekka on jälleen työnhaussa Justiinan patistamana. Hän kokeilee puutöitä, joista ei taaskaan tule mitään, sillä Pätkä onnistuu naulaamaan johtajattaren hameen helman lattiaan. Pätkä ryhtyy katulaulajaksi Pekka säestäjänään, kunnes hänen leukansa menee sijoiltaan. Se loksahtaa takaisin, kun hän näkee lääkärin hänelle ojentaman laskun hoidosta. Justiina saa käsiinsä nipun kirjeitä, jotka ovat vastauksia Pekan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Ilmoituksen takana on kuitenkin salanimellä esiintynyt Pätkä, ja vastattuaan kaikille naisille hän joutuu pakenemaan heitä Pekan kanssa.
He päättävät paeta Argentiinaan ja piiloutuvat yöllä Helsingistä lähtevään laivaan. Laiva on kuitenkin Korkeasaaren lautta, joka ajaa edestakaista reittiään saaren ja mantereen välillä. Argentiinaan ei siis päästäkään, vaan paljastuttuaan kaverukset joutuvat monen edestakaisen maksamattoman matkan vuoksi töihin Korkeasaaren eläintarhaan. Pekka kunnostautuu niin hyvin, että pääsee puhtaanapitolaitokselle töihin. Pätkäkin saa töitä, tuuraamaan apinahäkkiin "pikkuserkkuja". Kaupungin rajalla Pekka toteaa Espoon puolen olevan likainen, ja samalla ohi ajava hevosajoneuvo järjestää Pekalle lisää puuhaa.
Arviot
Aikalaisarvioissa pidetään elokuvaa jokseenkin yksimielisesti ala-arvoisena. Tomira Savtschenko (Työkansan Sanomat) pitää ikävänä, että "lapsille jatkuvasti tyrkytetään tämänkaltaisia tekeleitä". Myös Valma Kivitie (Elokuva-Aitta) ihmettelee, että elokuvaa tarjotaan nimenomaan lapsille: "Pahinta on, että kun nämä Pekka ja Pätkä -filmit kerran tuottajankin taholta tahdotaan leimata lapsi-filmeiksi (jota ne eivät suinkaan ole), niiden käsikirjoitukseen kuitenkin sijoitetaan naimailmoituksia ja höökiviä, miehenkipeitä vaimonpuolia."[4]Juha Nevalainen (Ilta-Sanomat) on samalla linjalla: "Se epäesteettinen porsastelu, jota Pekka ja Pätkä on pantu valkokankaalle esittämään, ei voi vilpittömästi ilahduttaa yhtäkään
Myöhemmissä kritiikeissä eräässä todetaan, että elokuvasta paistaa liukuhihnatekniikka, kuten muistakin sarjan elokuvista.[5] Elokuvia tehtiin jopa kolme vuodessa, eivätkä tuotanto-olosuhteet olleet ihanteellisia, joten lopputulos oli väistämättä mekaaninen.[6] Myönteistäkin on nähty: irralliset kohtaukset onnistuvat huvittamaan, ja Masa Niemi osoittaa, että kaatuminen on hauskinta komiikkaa[7].
Kun elokuva tuli televisiosta 21. helmikuuta 2014, Tv-maailma -lehden ohjelmavalintaosiossa uutistoimittaja Arvi Lind totesi: "1950-luvun kotimaiset elokuvat ovat meille seitsemänkymppisille ehtymätön aarreaitta. Vanha kiinnostaa ja viihdyttää. Pekka Puupää -elokuvissa ja sotilasfarsseissa on mainiota ajankuvaa. On hauska nähdä, millaisia olivat vaatteet, huonekalut, rakennukset ja autot. Harmiton huumori kevensi jälleenrakennustöissä raatavien mieltä. Nykyisin elokuvantekijöitä innoittaa kärsimys." Sen sijaan Savon SanomienMarko Ahonen oli armoton: "13 Pekka ja Pätkä -elokuvaa olivat halvalla tehtyjä liukuhihnatöitä ja elokuvateattereiden bulkkitavaraa. Pekka ja Pätkä pahassa pulassa ei ole säännön poikkeus. Ajan olisi jo syytä mullata muistot."[8]
