Kohtaukset Suezilta on kuvattu Seutulassa Ruduksen hiekkakuopalla. Palmut olivat pahvia, pyramidit hiekkakumpuja, ja höyrylaivat kulkivat narusta vetäen sadevesilammikossa. Aikalaiskriitikot luulivat tekijöiden vahingoniloksi, että kuvauksiin oli lähdetty paikan päälle[1], ja eräskin kriitikko valitti, että vaikka Särkän rahoilla oli päästy Suezille, kovin oli yksitoikkoisesti niitä maisemia välitetty. Hieman aidompia maisemia tarjoili höyrylaiva-kohtaus, joka oli kuvattu aiemmin Marokossa vuonna 1953 tehtyä Rantasalmen sulttaania varten.[2]
Elokuva alkaa edellisen Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä -elokuvan loppukohtauksella jossa YK-rauhanturvamiehet lyövät kaksikon tainnoksiin puistonpenkillä. Rauhanturvaajat ovat nimittäin juuri onnistuneet sopimaan treffit kahden tytön kanssa eikä ajatus Suezille lähdöstä enää houkuttele. He raahaavat Pekan ja Pätkän pensaaseen jossa vaihtavat heidän vaatteensa omiinsa.
Kaksikko kiidätetään taksilla Seutulaan, josta lähtevä kone lennättää heidät Suezille. Tarina etenee monien kommelluksien kautta loppuun, jossa Pekka ja Pätkä tulevat pelastaneeksi kalifin tyttären. Vastalahjaksi he pyytävät taikalampun, jonka henki toteuttaa kolme toivomusta. Hieman huonosti harkittujen toiveiden jälkeen Pekka saa tutun hattunsa takaisin, muutaman lisätoivomuksen sekä Justiinan paikalle. Tämä puolestaan toivoo itsensä ja kaksikon takaisin Voikukankadulle, minkä toivomuksen seurueeseen tympiintynyt lampunhenki mielellään toteuttaa.
Aikalaiskriitikot suhtautuivat elokuvaan alistuneesti, kuten Jukka Holopainen (Suomen Sosialidemokraatti): ”Idealtaan olen valmis nämä puupäät hyväksymään kun tiedän, että niille nauretaan ja niistä nuorempikin väki pitää.”
Tomira Savtschenko (Kansan Uutiset) vielä astetta alistuneemmin: ”Näiden sarjatuotteiden tympäisevyyden taso joskus vaihtelee ja tällä kertaa oli iloksemme nollassa. Valitettavasti kuitenkin filmin älyllinen taso, huumori ja tekotapa ovat entisellään.” Lukija vastasi Savtschenkolle saman lehden myöhemmässä numerossa: ”Uskoisin, ettei yksikään rehellinen arvostelija kehtaa sanoa, etteikö ohjaajan tehtävä mainitussa elokuvassa olisi jonkin hyvänkin sanan arvoinen, siksi suuritöinen sen on täytynyt olla kaikkine laitteineen, henkilöineen ja ’suezilaisine’ maastoineen, joiden kaikkien yhteistoimintaan sovittaminen kenties on arvostelijan mielestä älytöntä, mutta johtunee kai siitä, ettei ohjaaja ole huomannut kääntyä T. S-o:n puoleen ’älyä’ lainatakseen.”[3]
Lähteet
↑Pajukallio, Arto: Elokuvat. Helsingin Sanomat 13.3.2012, s. D 7.
