Nike-Hercules oli suhteellisen ulottuva, joten sitä voi kutsua alueilmatorjuntaohjusjärjestelmäksi. Sen kehitystyö alkoi joulukuussa 1952, ja töitä johti Bell Labs. Alustavat suunnitelmat, lähinnä ydinlatauksen käytön suhteen, esitettiin jo maaliskuussa samana vuonna. Nike-Herculesta käytettiin hyvin pitkälle niin kutsuttua kylmää sotaa. Asetyyppiä käytettiin ainakin Neuvostoliiton hajoamiseen asti Yhdysvaltain kotirintaman ilmapuolustuksessa. Ohjustyypin torjuntavoima laskettiin olevan jopa kuusinkertainen edeltäjäänsä nähden.[1]
Alun perin torjuntajärjestelmän alkutavoite oli saada it-ohjustorjunnan piiriin: enintään 1 600 km/h lentävä, 19 200 m:n korkeudessa ja etäisyyden rajalta 45 km lentävä lentokone. Nämä tavoitteet kyettiin saavuttamaan jo varhaisessa kehitysvaiheessa. Uusia yhteistyökumppaneita tuli mukaan, kuten ThiokolTeksasista. Vuonna 1960 Nike-Herculeksella onnistuttiin torjumaan lentävä Corporal-ohjus (maasta-maahan -tyyppinen).[1]
Nike-Herculeksella on joitain itäisiä verrokeita, lähinnä samana ajankohtana kehitelty ja käyttöönotettu neuvostoliittolais-valmisteinen S-75/SA-75. Siinä ei ollut taistelulatauksessa ydinräjähdettä.
Ohjusjärjestelmään taistelulataukseksi kehiteltiin ydinkärkiä, niin ilmatorjunnan ohjusaseistus kuin kyseessä olikin. Ase olikin lajissaan ensimmäisin. Tuo ydinlataus oli tyypiltään W-31. Sitä edelsi W-7. Ydinräjäytyksen teho oli vaihdettavissa optionaalisesti portaittain. Maksimi räjähdysvoima (engl. yield) oli 40 kT, ja minimi 2 kT.[2]
