Nahkiainen kasvaa 25–35 cm pitkäksi. Se on soikeanliereä, matomainen ja suomuton kala. Sillä on pyöreä imukuppisuu ja kymmeniä pieniä hampaita.[3] Hampaat ovat teräviä ja muodostavat yhtenäisen kehän. Selkäpuolelta nahkiainen on tasavärisen tumman harmaa, vatsa on vaalea, ja siinä on tummaa epäsäännöllistä pilkutusta. Silmän takana on seitsemän pientä kidusaukkoa. Parilliset evät puuttuvat, selkäpuolella on litteä evä lähellä pyrstöä.[4]
Elintavat
Elämänsä ensimmäiset 4–5 vuotta nahkiainen viettää joessa toukkana. Sen jälkeen aikuinen nahkiainen elää 1–3 vuotta meressä ennen paluutaan kutemaan jokeen. Nahkiainen ei ole jokiuskollinen, toisin kuin lohikaloihin kuuluvat vaelluskalat. Kutu tapahtuu keväällä ja sen jälkeen kuteneet nahkiaiset kuolevat.
Nahkiainen imeytyy saaliskalan kylkeen ja pureskelee siitä saaliin ihoa ja lihaksia.[3]
Levinneisyys
Nahkiaisia tavataan Euroopassa Alppien pohjoispuolella.[1]
Nahkiaisia esiintyy yli 30:ssä Itämereen laskevassa joessa. Nahkiaisista on olemassa myös pelkästään sisävesissä eläviä kantoja. Ne nousevat järvistä pieniin virtaaviin vesiin. Näitä järvinahkiaisiksi kutsuttuja nahkiaisia esiintyy Vuoksen, Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöissä.
Elintarvikkeena
Nahkiainen on melko rasvainen ja ruodoton. Sitä myydään usein paistettuna tai savustettuna. Se sopii mainiosti myös grillattavaksi ja erilaisiin muhennoksiin. Nahkiaisen maku jakaa mielipiteitä.[5]
Paistettuja nahkiaisia
Suomessa nahkiainen valmistetaan yleensä niin, että se sotketaan voimakkaassa suolavedessä. Sekoittamisen aikana nahkiainen kuolee ja veri nousee vaahtona astian pintaan. Kuolleet nahkiaiset huuhdellaan runsaalla kylmällä vedellä, jotta kaikki veri valuu pois. Veren pois saaminen suojaa nahkiaisia pilaantumiselta. Sen jälkeen nahkiainen paistetaan leppähaloilla ritilän päällä uunissa tai halstaroidaan avotulella.[6][7] Paistetun nahkiaisen
on tutkittu säilyvän huoneenlämmössä kaksi vuorokautta, mutta +3°C:ssa jopa 24 vuorokautta.[8]
Nahkiaisen pyynti
Aikaisemmin nahkiaisia pyydettiin kokonaan puusta valmistetuilla varpumerroilla. Ne tehtiin noin puolen senttimetrin vahvuisista, sileiksi veistellyistä katajan varvuista. Ne sidottiin pehmeäksi vaivatuilla kuusen juurilla. Yhteen mertaan meni noin 300 varpua. Sisäpuolelle asennettiin 5 lujaa puuvyötä, jotka pitivät merran lujasti siinä kuuluvassa muodossa. Mertaan kuului vielä nielulaite ja kaksi pitkää keppiä eli korvaa, joiden avulla merta laskettiin koskeen tokeita vasten ja koettaessa taas nostettiin ylös. Pyyntikausi alkoi elokuun 15. päivän jälkeen. Merrat painettiin veteen illalla ja käytiin kokemassa seuraavana aamuna ennen auringon nousua.
Katajan lisäksi mertoja on tehty pajusta, ja nyttemmin muovitetusta metalliverkosta. Rysät ovat yleistyneet 1970-luvulta alkaen.[3]
Nimityksiä
Suomessa nahkiaisella on useita paikallisia tai murteellisia nimityksiä kuten silmu, toukka, likomato, laiskamato ja nahkapää.[9]
Lähteet
↑ abFord, M.: Lampetra fluviatilisIUCN Red List of Threatened Species. Version 2024-2. 2024. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 29.10.2024. (englanniksi)
↑Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 554. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3Teoksen verkkoversio (viitattu 15.8.2021).
