NOAA-satelliitit on Yhdysvaltain kansallisen ilmakehä- ja merentutkimusjärjestö NOAA:n (National Oceanic and Atmospheric Administration) sääsatelliittiohjelma, joka rakentuu TIROS-ohjelman perustalle. Siihen on kuulunut 1970-luvun alusta lähtien useita matalilla radoilla kiertäviä sääsatelliitteja.
Satelliitteja laukaistaan muutaman vuoden välein siten että jatkuvasti on käytössä 2–4 satelliittia, jotka kiertävät hiukan eri tahtiin. Huhtikuussa 2011 olivat käytössä NOAA-15, NOAA-18 ja NOAA-19, muut ovat vaientuneet tai lähettävät signaalia vain satunnaisesti. Ajan tasalla olevan tiedon satelliittien tilasta ja niiden taajuuksista näkee esim. sivulta http://homepage.ntlworld.com/phqfh1/status.htm (Arkistoitu – Internet Archive) .
NOAA-satelliittien kiertoaika on noin 102 minuuttia, joten ne ylittävät päiväntasaajan ainakin 14 kertaa vuorokaudessa. Saman alueen yli lentää jokin satelliiteista ainakin neljä kertaa päivässä, suunnilleen 6 tunnin välein. Satelliitit lähettävät kuvasignaalin FM-moduloituna äänidatana 137–138 MHz taajuuksilla. Satelliitin lähete on kuultavissa samalla maa-asemalla enimmillään noin 15–20 minuuttia. Kuvat ovat nähtävissä mm. Ilmatieteen laitoksen sivulla kohdassa (www.fmi.fi/Pilvet-Pohjoismaat). Kuvat on rajattu Skandinavian kohdalle ja niihin on lisätty kartta. Kuvien reunoissa usein näkyvä vino valkoinen alue johtuu siitä että satelliitti on mennyt yli Suomen itä- tai länsipuolelta, ja koko Skandinavian aluetta ei ole saatu kuvaan.
Myös harrastajat voivat vastaanottaa NOAA-satelliittien kuvia tallentamalla äänidatan ylilennon aikana ja dekoodaamalla sen netistä ilmaiseksi saatavilla ohjelmilla, esim. SatSignal tai WXSat.
NOAA-satelliittien tärkeimmät instrumentit ovat
AVHRR – tarkka viisikanavainen radiometri
TOVS (Tiros Operational Vertikal Sounder) – luotausinstrumentti ilmakehän vertikaalirakenteen tutkimiseen
DCS – Data collection system.
NOAA-satelliiteissa on myös ARGOS-viestintämoduli, jota käytetään mm. muuttolintujen seurantaan.[1]
Viisi ensimmäistä NOAA-satelliittia oli sarjaa ITOS (The Improved TIROS Operational System Satellites) /TIROS-M.
NOAA-1 laukaistiin 11. joulukuuta 1970. Se painoi 306 kiloa.
NOAA-2 laukaistiin 15. lokakuuta 1972. Se painoi 344 kiloa.
NOAA-3 laukaistiin 6. marraskuuta 1973. Se painoi 345 kiloa.
NOAA-4 laukaistiin 15. marraskuuta 1974. Se painoi 340 kiloa ja oli käytössä vuoteen 1978 asti.
Toinen sarja: NOAA-6 – NOAA-7
TIROS-N
Vuosina 1978–1981 laukaistut satelliitit kuuluvat sarjaan TIROS-N, missä N tarkoittaa "next generation" – seuraava sukupolvi.[2]
NOAA-6 laukaistiin 27. kesäkuuta 1979. Se painoi 723 kiloa.
NOAA-7 laukaistiin 23. kesäkuuta 1981. Se painoi 1405 kiloa.[3]
Kolmas sarja: NOAA-8 - NOAA-18
NOAA-8 laukaistiin 28. maaliskuuta 1983. Se oli ensimmäinen Advanced TIROS-N-sarjan satelliitti.. Nämä olivat suurikokoisempia kuin edeltäjänsä, ja niissä oli enemmän tehoa, joten niissä voitiin käyttää enemmän mittalaitteita.[2]
NOAA-9 laukaistiin 12. joulukuuta 1984. Se painoi 1712 kiloa.
NOAA-10 laukaistiin 17. syyskuuta 1986. Se painoi 1700 kiloa.
NOAA-11 laukaistiin 24. syyskuuta 1988. Se painoi 1712 kiloa.
NOAA-12 laukaistiin 14. toukokuuta 1991. Se painoi 1416 kiloa.
NOAA-13 laukaistiin 9. elokuuta 1993. Se painoi 1712 kiloa.
NOAA-14 laukaistiin 12. joulukuuta 1994. Se painoi 1712 kiloa.
NOAA-15 laukaistiin 13. toukokuuta 1998. Sillä oli jo paremmat kuvannus- ja luotausominaisuudet.
NOAA-16 laukaistiin 21. syyskuuta 2000. Se painoi 1416 kiloa.
NOAA-17 laukaistiin 24. kesäkuuta 2002. Se painoi 1475 kiloa.
NOAA-18 laukaistiin 20. toukokuuta 2005. Se oli ensimmäinen NOAAn POES-satelliiteistä, joka käytti eurooppalaista Microwave humidity sounder-instrumenttia AMSU-radiometrin (Advanced Microwave Sounding Unit) sijaan.[4]
