Mike Hailwood

Mike Hailwood
Henkilötiedot
Syntynyt	2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti
Kuollut	23. maaliskuuta 1981 (40 vuotta) Tanworth-in-Arden, Englanti
Kansalaisuus	Yhdistynyt kuningaskunta
Uratiedot
Aktiiviura	1958–1967
Pyörä(t)	Honda, MV Agusta
Ensimmäinen GP-startti	Man-saaren TT-ajot 1956 (250cc)
Viimeinen GP-voitto	Japanin TT-ajot 1967 (350cc)
Viimeinen GP-startti	Japanin TT-ajot 1967 (350cc)
Tilastot
GP-startit	152
Maailmanmestaruudet	9 (4 500cc 1962–1965, 2 350cc 1966–1967, 3 250cc 1961, 1966–1967)
Voitot	76
Palkintopallisijat	33
Paalupaikat*	-
*Vuodesta 1974 lähtien
Nopeimmat kierrokset	79
MM-pisteet	745
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mike Hailwood
Henkilötiedot
Kansalaisuus	Yhdistynyt kuningaskunta
Formula 1 -ura
Aktiivivuodet	1963–1965, 1971–1974
Talli(t)	Lotus, Lola, Surtees, McLaren
Kilpailuja	50
Maailman­mestaruuksia	0
Voittoja	0
Palkintosijoja	2
Paalupaikkoja	0
Nopeimpia kierroksia	1
MM-pisteitä	29
Ensimmäinen kilpailu	Britannian Grand Prix 1963
Ensimmäinen voitto	-
Viimeinen voitto	-
Viimeinen kilpailu	Saksan Grand Prix 1974
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Stanley Michael Bailey ”Mike 'The Bike'” Hailwood (2. huhtikuuta 1940 Great Milton, Englanti, Iso-Britannia – 23. maaliskuuta 1981 Tanworth-in-Arden, Englanti, Iso-Britannia) oli brittiläinen ratamoottoripyöräilijä ja Formula 1-kuljettaja. RR-sarjoissa hän oli kaikkien aikojen parhaimpia kuljettajia, mutta F1-sarjassa keskivertoluokkaa. Hailwood kuoli auto-onnettomuudessa, Englannissa vuonna 1981.^[1][2] Moottoripyörämenestyksen ansiosta hänen lempinimensä oli "Mike the Bike" eli Pyörä-Mike.^[3]

Moottoripyöräura

Hailwood debytoi moottoripyöräkilpailuissa jo 17-vuotiaana, vuonna 1957. Hän lähti samana talvena Etelä-Afrikkaan harjoittelemaan ja kehittämään kykyjään. Seuraavana vuonna hän taisteli kaikkien ratamoottoripyöräilyn senhetkisten luokkien (500-, 350-, 250- ja 125-kuutioisten) Britannian-mestaruuksista ja voitti niistä peräti kolme. Samana vuonna hänet palkittiin Pinhard Prize -palkinnolla saavutuksistaan sarjassa alle 21-vuotiaana. Hän osallistui myös ensimmäiseen maailmanmestaruustason kilpailuunsa, Mansaaren TT-ajojen 250-kuutioisten luokkaan. Vuotta myöhemmin hän sai alleen paremman pyörän, jolla hän voitti kaikki neljä luokkaa Britannian mestaruussarjassa.^[2][4][5][6]

Hailwoodin ajama vuoden 1961 Honda RC162.

Vuonna 1961 Hailwood kilpaili pääasiassa yksityisellä Hondallaan. Saman vuoden Mansaaren TT-ajoihin hän lähti tavoitteenaan voittaa 500-, 350-, 250- ja 125-luokkien kilpailut. Hän voitti niistä kolme, mutta joutui keskeyttämään 350-kuutioisissa, joissa Phil Read otti ensimmäisen MM-voittonsa. Kauden jälkeen Hailwood voitti 250-kuutioisten maailmanmestaruuden, hopeaa 500-kuutioisissa ja oli 125-kuutioisissa kuudes. Kauden jälkeen hän siirtyi MV Agustan tehdastiimiin.^[2][4][5][7]

Kaudella 1962 Hailwood ajoi jälleen neljässä suurimmassa luokassa (50cc oli tullut mukaan MM-sarjaan). Maailmanmestaruus tuli tällä kertaa 500-kuutioisissa ja pronssia 350-kuutioisissa, jotka molemmat hän ajoi tehtaan Agustalla. Kahden muun luokan sijoitukset jäivät heikommiksi – hän ajoi ne yksityispyörillä. 250-kuutioisten 11. tila tuli MZ:llä ja 125-kuutioisten viides tila EMC:llä. Seuraavalla kaudella hän uusi mestaruutensa 500-kuutioisissa. Tällä kertaa 350-kuutioisissa tuli hopeaa. 250-kuutioisissa hän tuli kahdeksanneksi. 1964 Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden kolmannen kerran peräkkäin. 350-kuutioisissa tuli neljäs sija.^[2][4][5]

Kaudeksi 1965, Hailwood sai tallikaverikseen nuoren ja nopean italialaisen Giacomo Agostinin. ”Ago” ajoi hopealle sekä 500- että 350-kuutioisissa. Hailwood voitti 500-kuutioisten mestaruuden neljännen kerran, ja otti pronssia 350-kuutioisissa. Kauden jälkeen Hailwood kuitenkin jätti MV Agustan ja siirtyi Hondan tehdastalliin.^[2][4][5]

Hailwoodin vuodet Hondalla alkoivat hyvin. Hän voitti 350- ja 250-kuutioisten maailmanmestaruudet ja otti hopeaa 500-kuutioisissa, jonka mestaruuden vei ex-tallikaveri Agostini. Kauden aikana Hailwood voitti kaikki luokat mukaan lukien yhteensä 19 MM-osakilpailua, mikä on, ja pysyy lajin ennätyksenä kenties ikuisesti. Seuraava kausi oli kuin uusinta edelliskaudesta – mestaruus 350- ja 250-kuutioisissa ja hopeaa 500-kuutioisissa. Kun Honda kauden jälkeen vetäytyi tehdastallina MM-sarjasta, Hailwood päätti lopettaa uransa. Honda kuitenkin lupasi Hailwoodille 50 000 punnan rahoituksen, jottei tämä kilpailisi muissa talleissa. ^[2][4][5]

Hailwood (63) ja Giacomo Agostini (1) 500-kuutioisten vuoden 1969 kilpailussa Riccionen katuradalla.

Lopetettuaan 10 vuotta kestäneen moottoripyöräuransa vasta 27-vuotiaana, Hailwood oli kaikkien aikojen menestynein ratamoottoripyöräilijä. Hänellä oli yhdeksän maailmanmestarutta, 76 MM-osakilpailuvoittoa ja 14 ykkössijaa Mansaaren TT-ajoissa, sekä useita Britannian mestaruuksia. Hailwoodin lopetettua uransa, hänen entinen tallitoverinsa Agostini nousi lajin yksinvaltiaaksi ja nousi muutamaa vuotta myöhemmin kaikkien aikojen menestyneimmäksi ratamoottoripyöräilijäksi.^[2][4][5][8]

F1-ura

Hailwood kilpaili Formula 1 -sarjassa ensimmäistä kertaa 1960-luvun puolivälissä Lolan ja Lotuksen autoilla heikohkoin tuloksin. Hän ajoi myös sarjan ulkopuolisissa kilpailuissa. Vuonna 1971 hän teki paluun sarjaan Surteesin tallissa ja saavutti kauden parhaan tuloksensa Italian GP:ssä sijoittumalla neljänneksi. Hän jatkoi tallissa seuraavalla kaudella ajaen samalla Euroopan Formula 2 -sarjassa, jossa hän voitti mestaruuden vuonna 1972. Formula 1:sten osalta kauteen sisältyi monta keskeytystä, mutta hän sijoittui kilpailuissa neljästi kuuden parhaan joukkoon.^{[9][1][2][10]}

Hailwood Yardleyn sponsoroimassa McLaren-autossa vuoden 1974 Brands Hatchin kilpailussa.

Vuosi 1973 sisälsi edellisen kauden tavoin tekniikkamurheita. Kauden aikana Hailwood tuli kuuluisaksi siitä, kun hän pelasti Clay Regazzonin palavasta autosta Etelä-Afrikan GP:ssä. Sankariteosta hänet palkittiin Yrjön ristillä (engl. George Medal). Kaudeksi 1974 hän siirtyi ajamaan McLarenia, jolla saavutti parhaimmillaan 3. sijan Etelä-Afrikan GP:ssä. Hailwood loukkaantui Saksan GP:ssä ja murtuneiden jalkojen vuoksi hän joutui lopettamaan kilpa-ajamisen.^{[1][2][11][12]}

Vuosi	Talli	Valmistaja	Moottori	1	2	3	4	5	6	7	8	9	10	11	12	13	14	15	Sija	Pisteet
1963	Reg Parnell Racing	Lotus 24	Climax	MON	BEL	NED	FRA	GBR 8	GER										NC	0[10]
		Lola Mk4	Climax							ITA 10	USA	MEX	RSA
1964	Reg Parnell Racing	Lotus 25	BRM	MON 6	NED 12	BEL	FRA 8	GBR Kesk.	GER Kesk.	AUT 8	ITA Kesk.	USA 8	MEX 16						21.	1[10]
1965	Reg Parnell Racing	Lotus 25	BRM	RSA	MON Kesk.	BEL	FRA	GBR	NED	GER	ITA	USA	MEX						NC	0[10]
1971	Team Surtees	Surtees TS9	Ford	RSA	ESP	MON	NED	FRA	GBR	GER	AUT	ITA 4	CAN	USA 15					18.	3[10]
1972	Brooke Bond Oxo Team Surtees	Surtees TS9B	Ford	ARG	RSA Kesk.	ESP Kesk.	MON Kesk.	BEL 4	FRA 6	GBR Kesk.	GER Kesk.	AUT 4	ITA 2	CAN	USA 17				8.	13[10]
1973	Brooke Bond Oxo Team Surtees	Surtees TS14A	Ford	ARG Kesk.	BRA Kesk.	RSA Kesk.	ESP Kesk.	BEL Kesk.	MON 8	SWE Kesk.	FRA Kesk.	GBR Kesk.	NED Kesk.	GER 14	AUT 10	ITA 7	CAN 9	USA Kesk.	NC	0[10]
1974	Yardley McLaren	McLaren M23	Ford	ARG 4	BRA 5	RSA 3	ESP 9	BEL 7	MON Kesk.	SWE Kesk.	NED 4	FRA 7	GBR Kesk.	GER 15	AUT	ITA	CAN	USA	11.	12[10]

Muut sarjat

Hailwood ajoi Le Mansin 24 tunnin ajoja vuosina 1969-1970 sekä 1973-74, joissa sijoittui parhaimmillaan toiseksi vuonna 1969. Hän oli kolmen parhaan joukossa Britannian Formula 5000 -sarjassa vuosina 1969 ja 1971 sekä Tasman -sarjassa vuonna 1972. Hän palasi kilpailemaan moottoripyöräkisoihin 38-vuotiaana vuonna 1978 ja lopetti muutamaa vuotta myöhemmin. Hän voitti Isle of Man -kisan kumpanakin vuonna.^[1][2][4][5]

Kuolema

Hailwood menehtyi vuonna 1981 ajaessaan ravintolaillallisen jälkeen kotiin, kun edessä ajanut kuorma-auto teki äkkikäännöksen ja Hailwoodin auto osui siihen. Myös Hailwoodin 9-vuotias tytär menehtyi onnettomuudessa. Tuhansia ihmisiä kerääntyi hänelle järjestettyihin hautajaisiin ja häntä kuvailtiin seuraavan ilmauksen mukaisesti: "Hän oli vaatimaton ja ujo persoona, jolla oli ymmärrystä hauskanpidosta. Hän vihasi hälinää ja ansaitsematonta huomiota, mutta tuhannet fanit ympäri maailmaa kunnioittivat häntä sankarina."^[2][4][5]

Lähteet

1. Mike Hailwood Driver Database. Viitattu 27.7.2015. (englanniksi)
2. Mike Hailwood - Great Britain ESPN. Arkistoitu 11.5.2017. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
3. From 'The Iceman' to 'The Monza Gorilla' - the best nicknames in F1 history F1 News. 27.1.2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
4. Mike Hailwood AMA Motorcycle Hall of Fame. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
5. Adams, Dean: Who Was the Man Many Call the Greatest Roadracer Ever? 1998. Superbikeplanet.com. Arkistoitu 13.11.2006. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
6. The Pinhard Prize Sunbeam Motor Cycle Club. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
7. T. T. Ace Killed on Last Lap 16.6.1961. Evening Times. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
8. Giacomo Agostini AMA Motorcycle Hall of Fame. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
9. 1972 European F2 Trophy motorsportmagazine.com. Viitattu 17.4.2023. (englanniksi)
10. Mike Hailwood ChicaneF1.com. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
11. Hailwood the Hero as Stewart Wins F1 News. 3.3.1973. ESPN. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
12. Regazzoni Masters the Ring F1 News. 4.8.1974. ESPN. Arkistoitu 12.7.2015. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)

500cc / MotoGP -luokan kuljettajien maailmanmestarit

1940-luku: 1949:  L. Graham

1950-luku: 1950:  U. Masetti 1951:  G. Duke 1952:  U. Masetti 1953:  G. Duke 1954:  G. Duke 1955:  G. Duke 1956:  J. Surtees 1957:  L. Liberati 1958:  J. Surtees 1959:  J. Surtees 2000-luku: 2000:  K. Roberts Jr. 2001:  V. Rossi 2002:  V. Rossi 2003:  V. Rossi 2004:  V. Rossi 2005:  V. Rossi 2006:  N. Hayden 2007:  C. Stoner 2008:  V. Rossi 2009:  V. Rossi

1960-luku: 1960:  J. Surtees 1961:  G. Hocking 1962:  M. Hailwood 1963:  M. Hailwood 1964:  M. Hailwood 1965:  M. Hailwood 1966:  G. Agostini 1967:  G. Agostini 1968:  G. Agostini 1969:  G. Agostini 2010-luku: 2010:  J. Lorenzo 2011:  C. Stoner 2012:  J. Lorenzo 2013:  M. Márquez 2014:  M. Márquez 2015:  J. Lorenzo 2016:  M. Márquez 2017:  M. Márquez 2018:  M. Márquez 2019:  M. Márquez

1970-luku: 1970:  G. Agostini 1971:  G. Agostini 1972:  G. Agostini 1973:  P. Read 1974:  P. Read 1975:  G. Agostini 1976:  B. Sheene 1977:  B. Sheene 1978:  K. Roberts 1979:  K. Roberts 2020-luku: 2020:  J. Mir 2021:  F. Quartararo

1980-luku: 1980:  K. Roberts 1981:  M. Lucchinelli 1982:  F. Uncini 1983:  F. Spencer 1984:  E. Lawson 1985:  F. Spencer 1986:  E. Lawson 1987:  W. Gardner 1988:  E. Lawson 1989:  E. Lawson

1990-luku: 1990:  W. Rainey 1991:  W. Rainey 1992:  W. Rainey 1993:  K. Schwantz 1994:  M. Doohan 1995:  M. Doohan 1996:  M. Doohan 1997:  M. Doohan 1998:  M. Doohan 1999:  À. Crivillé

350cc -luokan kuljettajien maailmanmestarit

1949: Freddie Frith | 1950:  Bob Foster | 1951: Geoff Duke | 1952: Geoff Duke | 1953: Fergus Anderson | 1954: Fergus Anderson | 1955: Bill Lomas | 1956: Bill Lomas | 1957: Keith Campbell | 1958: John Surtees | 1959: John Surtees | 1960: John Surtees | 1961: Gary Hocking | 1962: Jim Redman | 1963: Jim Redman | 1964: Jim Redman | 1965: Jim Redman | 1966: Mike Hailwood | 1967: Mike Hailwood | 1968: Giacomo Agostini | 1969: Giacomo Agostini | 1970: Giacomo Agostini | 1971: Giacomo Agostini | 1972: Giacomo Agostini | 1973: Giacomo Agostini | 1974: Giacomo Agostini | 1975: Johnny Cecotto | 1976: Walter Villa | 1977: Takazumi Katayama | 1978: Kork Ballington | 1979: Kork Ballington | 1980: Jon Ekerold | 1981: Anton Mang | 1982: Anton Mang |

250cc-luokan kuljettajien maailmanmestarit

1949: Bruno Ruffo | 1950: Dario Ambrosini | 1951: Bruno Ruffo | 1952: Enrico Lorenzetti | 1953: Werner Haas | 1954: Werner Haas | 1955: Hermann-Paul Muller | 1956: Carlo Ubbiali | 1957: Cecil Sandford | 1958: Tarquinio Provini | 1959: Carlo Ubbiali | 1960: Carlo Ubbiali | 1961: Mike Hailwood | 1962: Jim Redman | 1963: Jim Redman | 1964: Phil Read | 1965: Phil Read | 1966: Mike Hailwood | 1967: Mike Hailwood | 1968: Phil Read | 1969: Kel Caruthers | 1970: Rob Gould | 1971: Phil Read | 1972: Jarno Saarinen | 1973: Dieter Braun | 1974: Walter Villa | 1975: Walter Villa | 1976: Walter Villa | 1977: Mario Lega | 1978: Kork Ballington | 1979: Kork Ballington | 1980: Anton Mang | 1981: Anton Mang | 1982: Jean-Louis Tournadre | 1983: Carlos Lavado | 1984: Christian Sarron | 1985: Freddie Spencer | 1986: Carlos Lavado | 1987: Anton Mang | 1988: Sito Pons | 1989: Sito Pons | 1990: John Kocinski | 1991: Luca Cadalora | 1992: Luca Cadalora | 1993: Tetsuya Harada | 1994: Max Biaggi | 1995: Max Biaggi | 1996: Max Biaggi | 1997: Max Biaggi | 1998: Loris Capirossi | 1999: Valentino Rossi | 2000: Olivier Jacque | 2001: Daijirō Katō | 2002: Marco Melandri | 2003: Manuel Poggiali | 2004: Daniel Pedrosa | 2005: Daniel Pedrosa | 2006: Jorge Lorenzo | 2007: Jorge Lorenzo | 2008: Marco Simoncelli | 2009: Hiroshi Aoyama |