Meksikon itsenäisyyssota oli Uuden-Espanjan eli sittemmin Meksikon itsenäisyyteen johtanut sota meksikolaisten kapinallisten ja Espanjan välillä vuosina 1810–1821. Sodan alkuvaiheen johtohahmo pappi Miguel Hidalgon kapinan alkamispäivämäärä 16. syyskuuta on nykyisin Meksikon itsenäisyyspäivä. Sota alkoi yhteiskunnallisia uudistuksia ja tasa-arvoa vaatineiden heikompiosaisten kapinana, mutta myöhemmin se muuttui luonteeltaan päälaelleen paikallisten konservatiivien käännyttyä liberaaliksi muuttunutta Espanjaa vastaan. Meksiko julistettiin itsenäiseksi 28. syyskuuta 1821 ja konservatiivien johtohahmo Agustín de Iturbide valittiin Meksikon kuninkaaksi nimellä Augustín I. Hän hallitsi kuitenkin vain muutaman vuoden ennen Santa Annan johtamaa kapinaa.
Poliittinen tilanne 1800-luvun alun Uudessa-Espanjassa oli epävakaa.[1] Vuonna 1810 Uuden-Espanjan asukasluku oli noin 6 miljoonaa. Heistä noin 15 000 oli espanjalaisia eli peninsulaareja. Heistä noin puolet oli sotilaita. Kreoleja oli noin miljoona ja afrikkalaistaustaisia orjia noin 10 000. Loput olivat joko intiaaneja tai sekarotuisia. Kasvava väestö oli heikentänyt elinolosuhteita ja alueella oli myös taloudellisia vaikeuksia elintarvikkeiden hinnan muutosten ja palkkojen alenemisen takia. Sadonkorjuu vuonna 1809 epäonnistui, mikä johti nälkään laajoilla alueilla. Myös työttömyysaste oli korkea.[2]
Ranskan keisari Napoleon I oli asettanut emämaassa valtaistuimelle oman veljensä Joseph Bonaparten hallitsijanimellä José I. Uudessa-Espanjassa yleinen mielipide oli selvästi entisen kuningas Ferdinand VII:n puolella. Tyytymättömyys ilmeni tottelemattomuutena ja Uuden-Espanjan varakuninkaita vaihdettiin useaan otteeseen. Syyskuussa 1808 joukko paikallisia oli jopa pidättänyt paikallisen varakuningas José de Iturrigarayn. Hänen tilalleen oli lähetetty ensin Pedro de Garibay ja vain hieman myöhemmin hänetkin korvattiin Francisco Xavier de Lizanalla.[1]
Uudessa-Espanjassa väestö oli jakaantunut nyt itsenäisyyttä kannattaviin ja emämaan yhteydessä pysymistä kannattaviin. Jälkimmäistä vaihtoehtoa kannatti etenkin maan kreoliyläluokka, jolle suurten kansanjoukkojen vallankumous saattaisi olla poliittisesti vaarallinen. Osa kreoleista oli kuitenkin jo alkanut laatia suunnitelmia itsenäisyyden puolesta. Kesällä 1810 tällainen joukko kokoontui Querétarossa, jonka mukaan heidät tunnettiin Querétaron salaliittolaisina. Mukana oli pienen Doloresin kylän pappi Miguel Hidalgo, josta tuli sittemmin itsenäisyysliikkeen johtohahmo.[1]
Salaliittolaiset sopivat yrittävänsä vallankumousta saman vuoden lokakuussa, mutta pian he saivat tietää viranomaisten saaneen vihiä heidän suunnitelmistaan. Monet salaliittolaiset vetäytyivät suunnitelmasta, mutta syyskuussa Hidalgo yllytti seurakuntansa kapinaan espanjalaisia vastaan sanoen Guadalupen neitsyen suojelevan kapinallisia. Kapinan (El Grito de Dolores) alkamispäivä 16. syyskuuta on nykyisin Meksikon itsenäisyyspäivä. Doloresin kapinallisiin liittyi nopeasti väkeä. Vain parin kuukauden kuluttua Hidalgo johti jo 50 000 henkilön joukkoa. Mukana oli maatyöläisiä, kaivostyöläisiä, miehiä ja naisia, mestitsejä ja intiaaneja. Kapinasta muodostuikin myös luokkasota ja kapinoitsijoiden viha kohdistui espanjalaisten lisäksi myös kreoliyläluokkaan, kuten maanomistajiin ja kauppiaisiin. Luokkasota vieraannutti osan aiemmin myötämielisesti kapinallisiin suhtautuneista kreoleista ja sodan aikana heitä taistelikin kapinallisia vastaan espanjalaisten ohella.[1]
Hidalgolla ei ollut selkeää suunnitelmaa kapinansa suhteen. Kapinalliset valtasivat suurimmillaan alueita tukialueeltaan Meksikon keskiosista aina Tyynenmeren rannikolta Atlantille. Pääkaupunki México oli kuitenkin edelleen espanjalaisten käsissä, eikä Hidalgo rohjennut hyökätä sitä vastaan. Sodan pitkittyessä hänen kapinallistensa rivit alkoivat harventua ja tammikuussa 1811 uuden varakuningas Francisco Xavier Venegasin joukot ottivat voiton paljon suuremmasta kapinallisarmeijasta. Hidalgo pakeni kohti pohjoista, kunnes hän jäi vangiksi maaliskuussa 1811. Muutamaa kuukautta myöhemmin hänet teloitettiin.[1]
Kapinallisia johti nyt toinen pappi, José María Morelos. Morelos oli sotilasjohtajana edeltäjäänsä kyvykkäämpi. Kapinallisten määrä oli vähentynyt selvästi huipustaan, mutta Morelos muutti kapinallisten joukot tehokkaaksi ja iskukykyiseksi armeijaksi. Hän ei myöskään ottanut suoraan yhteen espanjalaisten kanssa. Pikku hiljaa hän sai vallattua alueita espanjalaisilta. Vuoteen 1813 mennessä kapinalliset hallitsivat Acapulcon rannikkoa, Oaxacaa ja pääkaupunki Méxicon eteläpuolisia alueita. Morelos järjesti myös Chilpancingossa kokouksen, jossa Meksiko julistettiin itsenäiseksi. Maalle laadittiin myös sen ensimmäinen perustuslaki. Kapinallisilla oli näin nyt selkeä tavoite, täysi itsenäisyys Espanjasta, tasavalta, sosiaalinen ja rodullinen tasa-arvo, sekä orjuuden lakkauttaminen. Morelos jäi kuitenkin Hidalgon tapaan vangiksi marraskuussa 1815 ja hänet teloitettiin kuukautta myöhemmin.[1]
Kapina oli nyt hiipunut, muttei sammunut. Etelä-Meksikossa Vicente Guerrero ja Félíx Fernández (Guadalupe Victoria) johtivat sissisotaa espanjalaisia vastaan. Vuonna 1817 espanjalainen sotilas Francisco Xavier Mina saapui puolestaan Meksikoon "Meksikon tasavallan vapautusarmeijaksi" kutsumansa 300 miehen joukon johdossa. Minan sotaretki Meksikossa alkoi lupaavasti, mutta päättyi hänen teloitukseensa vain muutamaa kuukautta myöhemmin. Ennen saapumistaan Meksikoon hän oli taistellut kuninkaaksi jälleen noussutta Ferdinand VII:tä vastaan Espanjassa. Vuonna 1820 Espanjan nyt liberaalienemmistöinen cortes rajasi kuninkaan valtaa. Meksikossa uusi poliittinen tilanne jakoi tilannetta uudelleen emämaata kannattaneisiin peninsulaareihin, kun taas konservatiivit kuten kirkko, aristokraatit ja maanomistajat kääntyivät nyt liberaaleja uhkana pitäen itsenäisyyden kannalle. Konservatiivit alkoivat taistella itsenäisyyden ja monarkian puolesta ja edelleen olemassa olleet tasavaltalaiset itsenäisyyttä kannattavat lisäsivät vastaavasti omaa toimintaansa.[1]
Konservatiivien merkkihahmoksi osoittautui aiemmin kapinallisia vastaan taistellut kenraali Agustín de Iturbide. Hän sai uhkakuvia maalailemalla varakuningas Juan Ruiz de Apodcalta komentoonsa 2 500 miehen joukon. Iturbide oli uskotellut tarvitsevansa joukkoja hyökkäykseen tasavaltalaisia vastaan, mutta sen sijaan hän liittoutuikin Vicente Guerreron kanssa. Helmikuussa 1821 julkaistiin niin sanottu Igualan suunnitelma (Plan de Iguala). Sen vaatimuksia olivat itsenäisyys kuningaskuntana, kreolien ja peninsulaarien tasa-arvo, sekä katolilaisen kirkon aseman kunnioitus. Sota muuttui nyt muutamassa kuukaudessa kapinallisten eduksi. Helmikuussa 1821 Meksikoon saapui uusi varakuningas Juan O'Donojú, mutta hän ei voinut enää muuttaa sodan suuntaa. Elokuussa O'Donojú solmi Córdoban sopimuksen, jolla hän tunnusti Meksikon itsenäisyyden. 27. syyskuuta Iturbiden joukot marssivat Méxicoon ja Meksiko julistettiin itsenäiseksi 28. syyskuuta.[1]
Seuraukset
Espanjan cortes ei tunnustanut Meksikon itsenäisyyttä, muttei lähettänyt uusia joukkojakaan. Iturbide valmisteli kuningaskuntaansa yrittäen etsiä sopivaa kuningasehdokasta Euroopasta. Sopivaa ehdokasta ei kuitenkaan löytynyt, jolloin Meksikon kongressi julisti Iturbiden Meksikon keisariksi toukokuussa 1822 hallitsijanimellä Augustín I. Kuitenkin vain muutaman vuoden kuluta Santa Annan johtama kapina kukisti Augustín I:n.[1]
Meksikon esimerkki vauhditti myös vuoden 1820 tapahtumista liikkeelle lähtenyttä Keski-Amerikan itsenäisyysliikettä. Chiapas ja Guatemala liittyivät Iturbiden houkuttelun jälkeen Meksikoon, mutta Iturbidea vastustivat paikalliset liberaalit. Meksikon armeijan saavuttua alueelle yleinen mielipide kääntyi Meksikoa vastaan ja Iturbiden aseman huononnuttua Keski-Amerikan valtiot purkivat liiton Meksikon kanssa ja heinäkuussa 1823 perustettiin Keski-Amerikan tasavalta. Kaikki Espanjan siirtomaat Etelä-Amerikan mantereella olivat itsenäistyneet 1820-luvun puoliväliin mennessä.[1]
