Margueriten vanhemmat olivat Angoulêmen kreivi, Charles de Valois-Orléans (1459–1496), joka oli kuningas Kaarle V:n pojanpojanpoika sekä Ludvig XII:n serkku ja Auvergnen, Bourbonin ja Nemoursin herttuatar (suo jure eli omalla oikeudellaan) Louise de Savoie (1476–1531), joka oli Savoijin herttua Filip II:n (1438–1497) ja tämän ensimmäisen puolison Bressen kreivitär, Margueriten de Bourbonin (1438–1483) tytär ja perillinen.
Hänen nuorempi veljensä oli Ranskan kuningas Frans I. Lisäksi hänellä oli useita aviottomia puolisisaruksia isänsä suhteista rakastajattarien kanssa.
Avioliitot ja lapset
Marguerite d'Angoulême avioitui 17-vuotiaana vuonna 1509 oli Alençonin herttua ja Normandian käskynhaltija Kaarle IV (1489–1525) (ransk.Charles IV de Valois) kanssa, joka taisteli lankonsa Frans I:n sodissa Marignanossa vuonna 1515 ja vuonna 1521 puolusti Champagneakeisari Kaarle V:n armeijan hyökkäykseltä. Hän kuoli 11. huhtikuuta 1525 Pavian taistelussa saamiinsa vammoihin.[1] Puolisot olivat hyvin erilaisia: toinen kirjallisesti sivistynyt ja toinen tuskin lukutaitoinen, eikä heillä ei ollut jälkeläisiä. Vaikka Charles de Valois'lla oli laillinen perijä, sisar Françoise d'Alençon (1490–1550), Marguerite otti itselleen kuolleen aviomiehensä arvonimet ja läänitykset. Kohtalon oikusta Françoise d'Alençonin poika Antoine de Bourbon avioitui aikanaan Margueriten tyttären, Jeannen kanssa.
Kälynsä kuningatar Clauden kuoleman jälkeen vuonna 1524 hän otti luokseen kaksi veljentytärtään Madeleine ja Marguerite de Valoisin, joista hän huolehti myös toisen avioliittonsa aikana.[8] Toisten tietojen mukaan tytöt kasvatti Frans I:n toinen puoliso, Eleonoora Itävaltalainen.[9]
Jeanne d'Albret[1] eli Johanna III Navarralainen (16. marraskuuta 1528 – 9. kesäkuuta 1572), avioitui vuonna 1548 Vendômen herttua Antoine de Bourbonin kanssa. Heidän poikansa oli Ranskan kuningas Henrik IV eli Henrik III Navarralainen, joka oli ensimmäinen Bourbon-sukuinen Ranskan ja Navarran kuningas. Jeanne oli Navarran kuningatar vuosina 1555–1572 sekä Ranskan hugenottiliikkeen tunnustettu henkinen ja poliittinen johtaja.
Jean (7. heinäkuuta 1530 – 25. joulukuuta 1530), kuoli alle vuoden ikäisenä
Marguerite de Navarre ikääntyneenä, Dumontierin piirros Jean Clouet'n maalauksen pohjalta
Margareeta Navarralaisen aikana Ala-Navarran hovista kehittyi keskeinen ranskalaisen renessanssikulttuurin keskus; hän tuki ja suojeli myös uskonnollisen reformaation edustajia. Veli, Ranskan kuningas Frans I arvosti suuresti isosisartaan.[5][6][7][10]
Margareeta ulotti suojeluksensa sekä taiteen että tieteen neroihin ja kirkon opillisen ja kurinpidollisen uudistuksen kannattajiin. François Rabelais, Clément Marot, Bonaventure Des Périers ja Étienne Dolet kuuluivat kaikki hänen piiriinsä. Hänen henkilökohtaiset uskonnolliset taipumuksensa suuntautuivat eräänlaiseen mystiseen pietismiin, mutta häneen vaikuttivat myös humanistit Jacques Lefèvre d’Étaples ja Guillaume Briçonnet, jotka pitivät Paavalin kirjeitä ensisijaisena kristillisen opin lähteenä. Vaikka Margareeta kannatti katolisen kirkon uudistamista, hän ei ollut kalvinisti, ja hänen suhteensa tyttäreensä hugenottiliikkeen johtohahmoon Jeanne d'Albret'iin eli Johanna III Navarralaiseen oli sen vuoksi jännitteinen. Hän teki kuitenkin parhaansa suojellakseen uskonpuhdistajia ja luopui veljensä Frans I:n suvaitsemattomista toimenpiteistä niin kauan kuin pystyi. Lopulta Ranskan kruunun vainon lisääntyessä hän ei kuitenkaan pystynyt pelastamaan Des Périersiä, Doletia tai Marotia.[1]
Margareeta Navarralaisen pääteoksena pidetään 72-osaista novellikokoelmaa Heptamerón (ransk.L’Heptaméron). Naisen asemaa valtapolitiikassa kuvaava teos muistuttaa rakenteellisesti italialaisen Giovanni Boccaccion varhaisempaa Decamerone-kokoelmaa.[5][10] Pääosa hänen kirjallisesta tuotannostaan on julkaistu postuumisti.[5]
Vaikka osa Margareetan runoista, kuten Miroir de l'âme pécheresse (Syntisen sielun peili) vuodelta 1531 (tulevan kuningatar Elisabet I:n käännös englanniksi: A Godly Meditation of the Soul, 1548), julkaistiin hänen elinaikanaan, hänen parhaat runonsa, kuten Le Navire käännettiin vasta vuonna 1896 nimellä Les Dernières Poésies ("Viimeiset runot").[1]
Perintö
Kuningatar Margareeta Navarralainen kuoli 57-vuotiaana keuhkokuumeeseen 21. joulukuuta 1549 Odos-Bigorressa,[1]Gascognessa. Hänet haudattiin helmikuussa 1550 Lescarin katedraaliin, Uuden-Akvitanian hallintoalueelle, Navarran kuninkaiden hautapaikkaan.
Ranskalainen historioisija, oppinut ja sotilas Pierre Brantôme (n. 1540–1614) sanoi hänestä: "Hän oli loistava prinsessa. Mutta kaiken tämän lisäksi hän oli erittäin ystävällinen, lempeä, armollinen, hyväntekeväinen, almujen antaja ja ystävällinen kaikille."
Humanisti Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti hänelle: "Olen pitkään arvostanut kaikkia niitä monia erinomaisia lahjoja, jotka Jumala on sinulle antanut: filosofin arvoista varovaisuutta, siveyttä, maltillisuutta, hurskautta, voittamatonta sielunvoimaa ja ihmeellistä halveksuntaa kaikelle tämän maailman turhuudelle. Kuka voisi olla ihailematta suuressa, kuninkaan sisaressa sellaisia ominaisuuksia kuin nämä, jotka ovat niin harvinaisia jopa pappien ja munkkien keskuudessa."
Vuonna 1550, vuosi Margueriten kuoleman jälkeen, Englannissa julkaistiin muistoruno Annae, Margaritae, Ianae, sororum virginum heroidum Anglarum, in mortem Diuae Margaritae Valesiae, Nauarrorum Reginae, Hecatodistichon. Sen kirjoittivat Jane Seymourin veljen Edwardin tyttäret Lady Jane Seymour (n. 1541–1561), Anne Dudley Warwickin kreivitär (1538–1588) ja Lady Margaret Seymour (1540 – ?).
Amerikkalainen historioitsija Will Durant (1885–1981) kirjoitti: "Margueritessa renessanssi ja uskonpuhdistus olivat hetken yhtä. Hänen vaikutuksensa säteili kaikkialle Ranskassa. Jokainen vapaa henki piti häntä suojelijana ja ihanteena .... Marguerite oli hyväntekeväisyyden ruumiillistuma. Hän käveli ilman saattajaa Navarran kaduilla, jolloin kuka tahansa pystyi lähestymään häntä ja kuunteli ihmisten suruja omakohtaisesti. Hän kutsui itseään "köyhien pääministeriksi". Hänen miehensä Henrik Navarran kuningas, uskoi siihen, mitä Hän teki jopa julkisten töiden järjestelmän perustamisen, josta tuli malli Ranskalle. Yhdessä hän ja Marguerite rahoittivat vähävaraisten opiskelijoiden koulutuksen."
Jules Michelet (1798–1874), aikansa tunnetuin historioitsija, kirjoitti hänestä: "Muistakaamme aina tätä hellää Navarran kuningatarta, jonka sylissä vankeudesta pakeneva kansamme löysi turvan, kunnian ja ystävyyden. Kiitollisuutemme sinulle, [ranskalaisen] renessanssimme äiti! Sinun kotilietesi oli pyhimystemme, sydämesi vapautemme pesä."
Pierre Bayle (1647–1706), ranskalainen filosofi ja kriitikko — jonka Dictionnaire historique et critique (Historiallinen ja kriittinen sanakirja, 1697) vaikutti suuresti ranskalaisiin ensyklopedisteihin ja 1700-luvun rationalistisiin filosofeihin, kuten Voltaire ja Diderot, jotka arvostivat häntä suuresti — kirjoitti: "... kuningatar suojelisi ihmisiä, joita vainotaan vääriksi uskottujen mielipiteiden takia; avaa heille pyhäkön; suojelee heitä heille tarkoitetuilta liekeiltä [polttorovio], antaa heille toimeentuloon apua, auliisti lievittää maanpaossa aiheutuvia ongelmia ja haittoja, on sankarillista jalomielisyyttä, jolle tuskin on ennakkotapausta..."
↑Ranskan kieli ja kirjallisuus (Margareeta Navarralainen mainitaan renessanssiajan kirjailijana) Pieni Tietosanakirja / III. Masku - Sanomalehti / s. 1131-1132. 1925-1928. runeberg.org. Viitattu 23.3.2018.
↑Kirsi Stjerna: ”Reformaation kuninkaallinen puolustaja Margareeta Navarralainen 1492–1549”, Reformaation naisia, s. 243–256. (Englanninkielinen alkuteos Women an the Reformation) Hämeenlinna: Kirjapaja, 2011. ISBN 978-952-247-118-5
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: de:Margarete von Navarra
.jpg)
