Magneettisen pohjoisnavan liikkuminen Kanadan arktisessa saaristossa vuosina 1831–2001.Navan liikkuminen vuosina 1831–2007: havainnoidut sijainnit punaruskealla ja mallinnetut sijainnit sinisellä.
Fysikaalisilta ominaisuuksiltaan pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva magneettinen napa ei olekaan magneettikentän pohjoisnapa, vaan etelänapa, sillä se vetää sauvamagneetin ja erityisesti kompassineulan pohjoisnapaa puoleensa, ja siellä magneettiset kenttäviivat osoittavat alaspäin.[2]
Löytöhistoria ja tutkimusmatkat
Kun kompassi tuli Euroopassa tunnetuksi, sen toiminnan selitettiin johtuvan siitä, että Pohjoisnavalla olisi suuri magneettisesta malmista koostunut vuori. Toisen selityksen mukaan Pohjantähti olisi ollut voimakas magneetti, koska kompassineula näytti osoittavan sitä kohti. Kun 1500-luvulla havaittiin magneettikentän deklinaatio eli että kompassin osoittama suunta poikkesi jonkin verran maantieteellisestä pohjoissuunnasta, pääteltiin, että tämän "magneettivuoren" olikin sijaittava jonkin matkan päässä Pohjoisnavasta.[3]
Vuonna 1600 englantilainen tutkija William Gilbert esitti ensimmäisenä, että Maa itse on suuri magneetti. Hän myös ensimmäisenä määritteli magneettisen pohjoisnavan pisteeksi, jossa maan magneettikentän suunta on suoraan alaspäin.[3]
Ensimmäisenä magneettiselle pohjoisnavalle saapui 31. toukokuuta 1831 James Clark Ross, joka havaitsi sen sijaitsevan Boothian niemimaalla, Cape Adelaidessa (70°05.3′N, 096°46′W). Tämän jälkeen kesti yli 70 vuotta, ennen kuin paikalla seuraavana kävi Roald Amundsen vuonna 1903 purjehtiessaan ensimmäisenä Luoteisväylän läpi. Amundsen havaitsi magneettisen navan edelleen olleen lähellä Rossin ilmoittamaa paikkaa.[4]
Kolmantena magneettisen pohjoisnavan saavuttivat vuonna 1947 kanadalaiset tutkimusmatkailijat Paul Serson ja Jack Clark, jotka totesivat sen siirtyneen Allen Lakeen, Walesin prinssin saarelle (73.9°N, 100.9°W), noin 400 kilometriä luoteeseen siitä paikasta, josta Ross ja Amundsen olivat sen löytäneet. Edeltäjistään poiketen he saapuivat paikalle lentoteitse, minkä vuoksi matka kävi paljon nopeammin, ja he saattoivat määrittää magneettinavan paikan varsin tarkasti Sersonin keksimän elektronisen magnetometrin avulla[4][5]
