Sturzo opiskeli Caltagironen pappisseminaarissa ja hänet vihittiin vuonna 1894 roomalaiskatoliseksi papiksi. Hän valmistui myöhemmin jumaluusopin tohtoriksi Rooman Gregoriaanisesta yliopistosta. Jo 1890-luvulla hän ryhtyi tukemaan talonpoikien ja työläisten poliittista järjestäytymistä kotiseudullaan Sisiliassa ja perusti La Croce di Constantino -nimisen sanomalehden. Hän vastusti hallituksen pyrkimyksiä lakkauttaa työväenyhdistykset. Vuosina 1905–1920 Sturzo toimi kotikaupunkinsa Caltagironen pormestarina ja istui maakuntaneuvostossa Catanian edustajana.[1]
Sturzo perusti tammikuussa 1919 Italian kansanpuolueen (Partito Popolare Italiano, PPI) ja ryhtyi toimimaan sen puoluesihteerinä. Puolue sai marraskuun 1919 parlamenttivaaleissa 101 paikkaa Italian edustajainhuoneeseen. Sturzo oli keskeisenä henkilönä neuvottelemassa PPI:n osallistumisesta Italian hallituksiin seuraavina vuosina, mutta hän ei itse toiminut ministerinä. Hän vastusti Benito Mussolinin tuloa pääministeriksi lokakuussa 1922 ja jätti seuraavan vuoden heinäkuussa politiikan vetäytymällä luostariin.[1]Vatikaani veti tukensa pois Sturzolta ja painosti hänet eroamaan puolueensa johdosta.[2] Lokakuussa 1924 hän lähti maanpakoon. Sturzo palasi Italiaan vuonna 1946. Vuonna 1952 hänet nimitettiin elinikäiseksi senaattoriksi.[1]
Lähteet
↑ abcdLuigi Sturzo(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.3.2014.
↑Italy: History(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.3.2014.