Leylandin ensimmäiset omat siniset mallistot esiteltiin suuressa Smithfield-maatalousnäyttelyssä vuonna 1969. Markkinoille ne tulivat vuonna 1970. Mallistot pohjautuivat Nuffieldin "peltikeulamalleihin" 3/45 ja 4/65.[2] Näiden Nuffield-traktoreiden mannereurooppalainen "bullnose"-muotoilu korvattiin hillitymmällä ulkomuodolla. Yhtiöiden uudelleenjärjestelyn jälkeen Leyland lupasi vaalia omistamaansa Nuffield-tuotemerkkiä lisäämällä Nuffield-tekstin ensimmäisten Leyland-traktorien mallinumeroinnin ylle. Seuraavassa mallinmuutoksessa nimi kuitenkin hävisi koneiden pelleistä.
Leyland menestyi aikanaan Englannissa Long Suttonissa järjestetyissä kyntötehoa mitanneissa testeissä, joissa se voitti takavetomallilla 272 monia aikakauden nelivetotraktoreitakin. Suomessa Leylandia arvostettiin muun muassa hyvin kylmäkäynnistyvien ja vääntävien moottoriensa sekä korkean maavaransa vuoksi. Näin ollen yhtiön tuotteet soveltuivat suomalaisten maatilojen yleistraktoreiksi. Leylandin nelivetomalleja voi tavata nykyäänkinmilloin? metsä- ja maatalousurakoinnissa, vaikka ne ovatkin jo yli 34 vuotta vanhoja. Leyland-traktori oli 1970-luvulla suosittu kaivinkonealusta; useana vuonna se ylsi Suomen myydyimmäksi kaivinkonealustaksi. Leylandiin asennettiin muun muassa Ukko-, Mestari-, Vammas- ja Hymas-kaivulaitteita.[3][1] Englannissa JCB käytti Leylandia ainoana alustakonemerkkinään 1980-luvulle asti, jonka puolivälissä se siirtyi käyttämään Perkinsin moottoreita voimansiirrossa Leyland 4/98 -moottorin sijasta.[2]
Ensimmäiset Leyland 344, 384 ja 154 pohjautuivat pienin muutoksin Nuffield 3/45, 4/65 ja 4/25 -malleihin. Kuitenkin jo vuonna 1972 Leyland toi monella tapaa uuden traktorimalliston markkinoille. Moottorit vaihtuivat nk. 98-sarjaan lukuun ottamatta pienintä Perkins AD3 152 -moottorilla varustettua 245:sta. Muotoilu oli entisen kaltaista, mutta sisältö oli kehittynyt: moottorit olivat sukunäköä lukuun ottamatta uusia, iskunpituus piteni ja männänhalkaisija muuttui 100 millimetristä 98 millimetriin. Polttoainelaitteina 344:n korvannut 255 sai Lucas DPA -jakajapumpun, 384:n korvannut 270 sai suomivarustelussa edelleen Minimec-rivipumpun kylmäkäynnistysominaisuuksiensa takia. Nostolaite tarjosi pian asennonsäädön ja voimanoton kytkentä muuttui putkiakselista siirtohammaspyörämalliseksi. Ohjaamo muuttui Junkkarin valkolakkiseksi, joka tarjosi varsin ajanmukaiset mukavuudet lämmityslaitteen ja kokokumisen täysin ohjaamon lattiatason peittävän kumimaton avulla. Kumimatto vaimensi tehokkaasti voimansiirron melutasoa ja toi ohjaamoon automaistaselvennä mukavuudentunnetta. Isoin muutos olivat täysin uudet Leyland 285 ja 2100 sekä niiden harvinaisiksi jääneet nelivedot 485 ja 4100. Ne olivat Leylandin päänavaus uuteen traktorikokoluokkaan 85–100 hevosvoimaa. Moottoreina käytettiin 98-sarjan kuusisylinterisiä 6/98NT 100 hv ja 6/98 DT 85 hv. Traktoreissa oli County Commercial Cars Ltd:n valmistamat taka-akselit planeetta-alennusvaihteineen ja märin levyjarruin, nelivetomallien tekniikka oli myös peräisin Countyltä. Kytkin oli 12-tuumainen hydraulihallintainen kuten jarrutkin. Moottorit tuettiin kumityynyin rungosta melun ja värinöiden vähentämiseksi. Leylandin uudet kutoset olivat ensimmäinen traktori, jossa oli pilaripakoputki. Se kulki traktorin alta nousten vasemman C-pilarin takaa ylös ollen poissa kuljettajan näkökentästä. Myös tehtaan kehittelemä ohjaamo oli täysin uusi ajanmukaisine sivuhallintakonsoleineen, tasalattioineen ja riippupolkimineen. 285 ja 2100 olivat todella suuri taidonnäyte vähillä tuotekehitysrahoilla tapahtuneeseessa traktorimalliston uudistuksessa. Emoyhtiössä traktoripuolta ei juuri noteerattu sen pienen koon takia. Leyland 285 ja 2100 olivat Suomessa parina vuonna myydyimmät kuusisylinteriset traktorit. Seuraava suuri muutos tapahtui vuonna 1976, kun kolmisylinteriset mallit 270 ja 255 vaihtuivat malleihin 272 ja 262.[4] Moottorin tehoa oli nostettu ja traktorit saivat pian päälle tehtaan oman Q-ohjaamon hydraulihallintaisine polkimineen, kokokumisine lattiamattoineen ja äänieristyksineen. Ohjaamossa oli mm. yläkattopaneeli, josta löytyi kartanlukuvalo ja traktorin sähkölaitteiden kytkimet koottuna riviin. Myös radiolle oli paikka varattu.
Pienen Leylandin traktorituotannon massiivisin ponnistus oli vuonna 1978 esitelty ennennäkemätön Synchro-vaihteisto.[4] Ensimmäistä kertaa traktorimaailmassa mekaaninen synkronoitu vaihteisto sisälsi myös synkronoidun peruutusvaihteen, minkä myötä etukuormaintyöskentelystä ja muusta suunnanvaihtoa vaativasta työstä tuli helpompaa. Synchro-laatikko oli uraauurtava myös muilta teknisiltä ratkaisuiltaan, synkronointi suoritettiin sivuakselilla pääakselin sijasta, jolloin synkronoinnin suuruusluokkaa saatiin korotettua ja momentit pienemmiksi, saaden aikaan todella nopean synkronointitapahtuman. Synkronoinnin nopeutta kuvaa se, että vaihdetta ehtii vaihtamaan myös raskaassa vetotyössä mm. kyntäessä ilman pysähtymistä. Synchro-vaihteiston isänä tunnetaan Simon Evans, joka sai lempinimekseen Synchro Simon. Myöhemmin hän työskenteli urallaan JCB:llä, josta jäi eläkkeelle jokin aika takaperin. Vuonna 1978 mallistoon tulivat nelivetomallit 472, 462 ja vuonna 1979 turboahdetut mallit 282 ja 482.[4]
Leyland-traktoreiden ulkoinen olemus muuttui vuonna 1980, jolloin markkinoille tulivat Sekura-ohjaamot ja myöhemmin Golden Harvest - Viljankeltaiset -traktorit.[4] Näissä kuivat levyjarrut muuttuivat märiksi, voimanottoon sai valinnaisen 1000 rpm:n nopeuden, hydrauliikka muuttui ulosotosta riippumattomaksi keulapumpulla.
Ohjaamo
Aluksi Suomessa traktoreihin asennettiin kotimaisia Junkkarin valmistamia hyttejä kahtena eri versiona, joista myöhempää erotetaan lempinimellä "valkolakki" sen valkoisen katon myötä. Varta vasten Leylandeihin suunnitellut Q-ohjaamot tulivat Suomeen markkinoille nelisylinterisiin traktoreihin vuonna 1976. Q-ohjaamot olivat Junkkari hyttejä paremmin verhoiltuja, varusteltuja, hiljaisempia sekä ylipäänsä ajanmukaisempia. Vuoden 1980 alussa Q-Cab korvattiin täysin uudenlaisella tanskalaisella Sekura Explorer S-80 ohjaamolla. Tosin tarjolla oli edelleen myös Q-ohjaamo maihin, joissa melustandardit olivat Suomea löysemmät. Sinisiä Sekura-ohjaamollisia Leylandeja valmistettiin vain Suomen markkinoille, vain vajaa 300 kpl. Sekura S-80 pysyi muuttumattomana siirryttyä viljankeltaiseen Leyland-sarjaan.
Vaihteisto ja voimansiirto
Leyland Synchro -mallisarjan myötä maaliskuussa 1978 perinteinen 10+2r-siirtopyörävaihteisto korvattiin synkronoidulla 9+3r-vaihteistolla. Vaihdevivut siirtyivät vaihteiston päältä istuimen sivuille, aluevipu vasemmalle ja päävaihdevipu oikealle. Kaikki päävaihteet peruutus mukaan lukien olivat synkronoituja, aluevaihde sen sijaan oli synkronoimaton Constant Mesh -tyyppiä.
Jarrut muuttuivat viljankeltaisissa märiksi levyjarruiksi.
Nelivetoisissa Synchroissa käytettiin Carraron etuakselia.
Ulkonäkö
Ulkoisesti konepeittoa kiertävässä tarrassa oli punaiset reunukset, uudenlainen Leyland-teksti sekä siinä luki "Synchro". Seuraavana vuonna Leylandit muuttuivat keltaisen värisiksi, ulkonäön sekä ohjaamon pysyessä muutoin samana.
Valmistuksen päättyminen
Leylandin traktorivalmistus siirtyi vuonna 1982 Marshallille[5] ja Kesko ei enää halunnut aloittaa "uuden" merkin maahantuontia ja markkinointia. Tämä oli kova isku uudelle valmistajalle, joka laski kannattavuuden suurelta osin viennin mukaan. Suomi oli ollut kautta aikain suurin yksittäinen Leyland-traktoreiden vientimaa Brittiläisen kansainyhteisön ulkopuolella. Leyland-pohjaisten traktoreiden valmistus päättyi toistaiseksi vuonna 2001 tiukentuneiden päästövaatimusten takia. Viimeiset traktorit valmisti J. Charnleys & Son's, joka omistaa tuoteoikeudet edelleen.
