Ikosen vanhemmat olivat arkkitehti, rehtori Leander Ikonen ja Jenny Matilda Wiklund ja puoliso 1920–1937 Elvi Tallqvist sekä vuodesta 1954 Kirsti Emilia Viianto.[1] Hänen sisarensa oli oopperalaulaja Hertta Weissman[2] ja lapsenlapsensa kapellimestari John Storgårds.[3] Ikonen kuului Teoston perustajiin ja toimi sen ensimmäisenä toimitusjohtajana.[4] Ikonen esiintyi sekä orkesterinjohtajana että säestäjänä. Pro Finlandia -mitali hänelle myönnettiin vuonna 1952, myöhemmin valtion taiteilijaeläke.[1]
Teoksia
Ikonen oli tuottelias säveltäjä, joka sai lempinimen "viimeinen sibeliaani" kansallisromanttisen tyylinsä johdosta. Hänen teoksilleen on ominaista koruton, aito tunteikkuus.[2] Vaikka samojen vuosikymmenten modernistisukupolvea vieroksuttiin, Ikosen musiikki edusti ilmeisesti jossain määrin yleisön makuun jopa liiankin perinteisiä muotoja. Säveltäjän tuotannon unohdusta osoittaa, että hänen kaksi viimeistä sinfoniaansa saivat odottaa kantaesityksiään vuoteen 2017 ja 2020.[3]
Sinfonia nro 1 G-duuri Sinfonia inornata, 1920
Sinfonia nro 2 d-molli, 1922
Sinfonia nro 3 b-molli Lemmin poika, 1942
Sinfonia nro 4 A-duuri Sinfonia concentrata, 1943
Sinfonia nro 5 C-duuri Sinfonia aperta, 1943
Sinfonia nro 6 e-molli, 1950-luku
Pianokonsertto
Sellokonsertto, 1942
Viulukonsertto h-molli, 1941
Concerto intima pianolle ja orkesterille
Jousikvartetto a-molli, 1924
2 pianotrioa, 1912 ja 1940
2 viulusonaattia, 1914 ja 1943
Pianosonaatti
Runsaasti kuorolauluja
Lähteet
↑ abcIkonen, Lauri: ”Lauri Ikonen”, Suomen säveltäjiä II, s. 64–69. (Toimittanut Einari Marvia) Helsinki: WSOY, 1966.
↑ abOtavan Iso Musiikkitietosanakirja 3, s. 110. Helsinki 1978. ISBN 951-1-04553-9
↑ abTiikkaja, Samuli: 10 konserttia kevääseen. Helsingin Sanomat, 13.1.2020, s. B 1–2. Artikkelin verkkoversio.
