Lapuan laki on vuonna 1843 säädetystä Lapuan suurpitäjän kyläasetuksesta käytetty nimitys. Myöhemmin samaa termiä käytti Lapuan liike 1930-luvulla perustellen sillä harjoittamaansa omankädenoikeutta. Yhteistä niille molemmille oli autoritäärisyys sekä pyrkimys puolustaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä äärimmäisin keinoin ja jopa voimatoimin. [1]
Lapuan suurpitäjän kyläasetus 1843
Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus, Lapuan Pitäjäsä, laitetut wuonna 1843, säädettiin kuvernööri C. O. Cronstedtin esityksestä. Lapuan pitäjänkokous oli 1842 hyväksynyt koko suurpitäjälle yhteisen kyläasetuksen, mutta kuvernööri vaati siihen järjestyksenpitoon liittyviä lisäyksiä. Näin syntyi kaksiosainen pitäjänkyläasetus eli pitäjänlaki, jonka hallitussääntöosassa on 15 ja kyläjärjestyksessä 39 pykälää. Järjestyssäännön pitkä nimi lyhentyi kansan suussa muotoon Lapuan laki.
Kovakantinen järjestyssääntö painettiin Wolffin kirjapainossa Vaasassa 1844. Lapuan laki määrättiin luettavaksi pitäjän kaikissa – Lapuan, Nurmon, Ala- ja Ylihärmän sekä Kauhavan – kirkoissa kaksi kertaa vuodessa. Lisäksi kirjanen oli jaettava jokaiseen talouteen. Nykyisin hallitussääntö ja kylänasetus on bibliografinen harvinaisuus.
Asetuksen taustaa
Lapuan hallitussääntö ja kyläasetus syntyi puukkojunkkariajan varjostamassa ilmapiirissä. Järjestyssääntö käytti oltermanneista nimitystä kylän päällysmies, ja heidän valintansa oli uskottu pitäjänkokoukselle. Hallitussäännön mukaan päällysmiesten ja apumiesten velvollisuus oli pitää alueellaan järjestystä ja siivoa. Lisäksi heidän oli tutkittava kaikki rikokset sekä ilmoitettava ne nimismiehelle. Jokaisen oli annettava päällysmiehille ja apumiehille kaikki kunnia heidän toimittaessaan virkaansa.
Asetuksen sisältö
Varsinainen kyläasetus säätelee oltermannihallintoa, hallitussääntöosa taas yleistä järjestystä. Järjestyskysymys puolestaan edustaa Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä 1770- ja 1780-luvulla syntyneen pitäjäkurin tiukinta muotoa.
Hallitussääntö määräsi kahden ruplan sakon uhalla työtä tekevälle kansalle öisen ulkonaliikkumiskiellon (ks. Ulkonaliikkumiskielto Suomessa), joka talvisin alkoi kello yhdeksältä ja kesäisin kymmeneltä. Vuosina 1844–1893 tämän pykälän perusteella jaettiin Lapuan kihlakunnankäräjillä 432 sakkotuomiota, pääasiassa nuorille. Luvattomista hevosajeluista sakotettiin samaan aikaan yli 200, kuokkavierailuista yli 100, luvattomista tansseista lähes 200, joutilaisuudesta 225, henkikirjoitusrikkeistä 90 ja muista syistä 10 kertaa.
Kaikkiaan Lapuan lain mukaisia rangaistuksia annettiin 50 vuoden aikana yli 1250 kertaa, jolloin osa sai tuomionsa kahdesta tai joskus useammastakin eri syystä. Rangaistujen määrä nousi yhteensä 1067 henkilöön, mutta koska muutamia sakotettiin toistamiseen, tuomittujen todellisen määrän voi arvioida nousseen noin 1 050 henkeen. Sakotetuista lähes 700 sai rangaistuksensa Lapuan lain soveltamisen ensimmäisenä vuosikymmenenä. [2]
Hallitussäännön 3. pykälä määräsi, että jos päällysmies tai apumiehet tarvitsivat apua tappelun tai muun siivottomuuden takia, kaikki isännät olivat velvollisia heitä auttamaan. Varsinkin heränneet, jotka maailmankatsomuksensa mukaisesti noudattivat kirjaimellisesti Lapuan lakia, olivat valmiit yhteisvoimin ja jopa väkivaltaisin keinoin palauttamaan järjestyksen. Niinpä puukkojunkkareitten ja heränneiden välille syntyi yhteenottoja varsinkin Ylihärmässä, jossa ne jatkuivat 1880-luvulle saakka. Tätä suurlapualaista laintulkintaa kuvastaa Samuli Paulaharjun Härmästä keräämä hokema: ”Kun laki loppuu, niin korennolla jatkethan.” [3]
Lisäksi hallitussääntö antoi ohjeita kylän paloturvallisuudesta, palkollisten henkikirjoittamisesta ja palveluksesta eroamisesta, nuorten kokoontumisista sekä sakkojen perimisestä. Kyläjärjestysosa keskittyi pääosin oltermannihallinnon käytännön toimintaan.
Asetuksen välittömät seuraukset
Aika ajoin Lapuan lakia toteutettiin miltei joukkorangaistuksen luonteisesti. Niinpä hallitussäännön soveltamisen ehkä kiivaimpaan aikaan 1845 useampi kuin joka kymmenes nuori mies oli kihlakunnanoikeudessa vastaamassa pitäjäkuririkkomuksestaan. Tällöin kaikista kihlakunnanoikeuden sakoista langetettiin 36 % Lapuan lain perusteella. Edelleen Lapuan lain voimassaoloaikana sakotettiin lähes 50 puukkojunkkarina tunnettua henkilöä – heidän joukossaan Antti Rannanjärveä ja Jaakko Pukkilaa.[4]
Paikallistasolla yleisestä järjestyksestä ja samalla hallitussäännön valvonnasta vastasivat viime kädessä nimismiehet. Osa heistä suhtautui nuoriin äärimmäisen ahdasmielisesti, mikä synnytti väkivaltaista vihaa heitä kohtaan. Niinpä yksi nimismies surmattiin ja lisäksi ainakin kolmea muuta vastaan tehtiin murhayritys. Myös jotkut paikkakunnan papit joutuivat nuorten vihoihin sekä ilki- ja väkivallan kohteiksi, samoin venäläiset kasakat, joita nimismiehet käyttivät apunaan järjestyksen ylläpitämiseksi. Yksittäinen kasakka saatettiin jopa surmata, kuten tapahtui Lapualla 1862.[5]
Lapuan laki oli tarkoitettu puukkojunkkareitten aiheuttaman epäjärjestyksen hillitsemiseksi. Tulos oli kuitenkin päinvastainen. Suurpitäjän henkirikollisuusluvut kasvoivat hallitussäännön säätämisen jälkeen kaksin-, jopa kolminkertaisiksi. Samoin suurpitäjässä aloittivat ”häjyilynsä” aikakauden ehkä kuuluisimmat puukkojunkkarit: ylihärmäläinen Antti Rannanjärvi (1828–82), alahärmäläinen Antti Isotalo (1831–1911) sekä kauhavalainen Jaakko Pukkila (1831–?).
Lapuan laki heijastuu monin tavoin myös Artturi Järviluoman omissa nimissään 1914 julkaisemaan, mutta pääosin alahärmäläisen Anton Kankaan kirjoittamaan näytelmään Pohjalaisia. Sen tapahtumat sijoittuvat juuri Lapuan suurpitäjän alueelle, erityisesti Alahärmän Härmänkylään. Näytelmän vuorosanoissa mainitaan Lapuan hallitussääntö pari kertaa oikealta nimeltäänkin.[6]
Käräjäpöytäkirjojen mukaan hallitussäännön rangaistuspykälät jäivät pois käytöstä jo 1880- ja 1890-luvun vaihteessa, vaikka oltermanninsauvat saattoivat vielä sen jälkeenkin kiertää kyliä. [7]
Lapuan liike ja Lapuan laki
Lapuan liikkeeseen kuuluneiden tai sen nimissä toimineiden 1930-luvun alussa harjoittamaa omankädenoikeutta kutsuttiin Lapuan laiksi. Sen mukaan tekojen oikeutus määräytyi sillä perusteella, kuinka paljon ne edistivät kommunisminvastaista toimintaa. Teon laillisuudella ei ollut merkitystä, sillä liikkeen ajatusmaailman mukaan Lapuan liikkeen tulkitsema "kansan tahto" oli kirjoitetun lain yläpuolella. 5. kesäkuuta 1930 Lapuan liike julisti Lapuan lain voimaan Etelä-Pohjanmaalla.[8]
Kaarlo Kramsun Ilkka-runon säkeestä "Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki" tuli yksi Lapuan liikkeen tunnuslauseista. Myöhemmin toiseksi tunnuslauseeksi muodostui "Me teemme mitä tahdomme". Käytössä oli myös Samuli Paulaharjun edellä mainittu ja Härmän lakina tunnettu hokema.
Symbolisena eleenä K. R. Kares luovutti Vihtori Kosolalle hänen merkkipäivänään 1934 oltermanninsauvan. Sen sisältämään pergamenttikääröön oli jäljennetty muun muassa Lapuan vuoden 1843 lain 21 §, joka koski rajamerkkien tarkkailua. Lisäksi Kosolasta tehtiin kunniaoltermanni. [9]
Katso myös
Lähteet
- ↑ Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 190–194.
- ↑ Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historica Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982, s. 240–241. Ks. myös Kallio, Reino Lapuan laki (1843) yleisen järjestyksen toteuttajana. Eteläpohjalaiset Juuret 3 / 2013, s. 6–13. http://historiatieto.wordpress.com/lapuan-laki-ja-yleinen-jarjestys/
- ↑ Paulaharju, Samuli, Härmän aukeilta. Porvoo 1947, s. 304, Kallio 1982, s. 240–248.
- ↑ Hallitus Sääntö ja Kylän Asetus (HYK), Kallio 2009, s. 96–98, 120–128, 173–175. Sivuilla 203–209 on sanatarkka jäljennös Lapuan laista. Ks. myös http://historiatieto.wordpress.com/hallitussaanto-ja-kylanasetus/
- ↑ Kallio 1982, s. 246, Kallio 2009, s. 128, 131–132, Kallio 3/2013, s. 12. http://historiatieto.wordpress.com/lapuan-laki-ja-yleinen-jarjestys/
- ↑ Kallio, Reino, Pohjalaisia-oopperan taustalla soi Lapuan laki. Etelä-Suomen Sanomat 22.3. 2009.
- ↑ Kallio 2009, s. 154, 158, 193.
- ↑ Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930, s. 78, WSOY, 1985
- ↑ Kallio 1982, s. 264–265, Lehtinen, Erkki, Lapuan historia II. Vaasa 1984, s. 713.
Aiheesta muualla
