Kristillinen eksistentialismi tarkoittaa eksistentialistisen filosofian suuntauksen kristillisiä muotoiluja ja tulkintoja. Eksistentialismi tarkoittaa lähinnä 1800-luvulla pohjustettua ja toisen maailmansodan jälkeen yleistynyttä mannermaisen filosofista ajattelusuuntaa, jonka mukaan olennon olemassaolo eli eksistenssi edeltää sen olemusta. Eksistentialismin mukaan olennolla ei siis ole ennalta annettua tarkoitusta tai luontoa. Ihmisellä on näin ollen vapaus tai vastuu luoda ja tulkita omaa elämäänsä määrittäviä merkityksiä.[1]
Ajatussuunta on osittaisessa ristiriidassa kristillisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan luomakunnalla on sille ennalta asetettu olemus ja tarkoitus. Tästä huolimatta kristinusko ja eksistentialismi eivät ole toisensa poissulkevia, vaan niiden välillä on mahdollista luoda synteesiä. Tunnetuin kristillinen eksistentialisti lienee Søren Kierkegaard. Kristillistä eksistntialismia edustavista nykyaikaisista ajattelijoista merkittävimpiä taas on Paul Tillich.
Kierkegaardin kristillinen eksistentialismi
Kierkegaardin (1813-1855) filosofia toimi paitsi edeltäjänä, myös monella tapaa alkusysäyksenä myöhemmälle eksistentialistiselle ajattelulle. Hänen filosofiassaan on lukuisia yhtymäkohtia myöhemmin syntyneeseen eksistentialistiseen filosofiaan, ja monet eksistentialistit ovat saaneet vaikutteita hänen ajattelustaan. Kierkegaardin filosofiassa on myös selkeä kristillinen pohjavire, vaikka hän oli myös ankaran kriittinen oman aikansa kristinuskon valtavirralle.
Totuuden subjektiivisuus
Kierkegaard kritisoi G.W.F Hegelin ajatusta siitä, että todellisuutta olisi mahdollista kuvata jonkinlaisen "objektiivisen hengen" perspektiivistä. Kierkegaardin mukaan Hegelin filosofiassa yksilön kokemus olemassaolosta typistyy pelkäksi aksidentaaliseksi ja lopulta merkityksettömäksi asiaksi. Kierkegaard kritisoi tätä lähestymistapaa, ja toteaa, että olemassaoloa koskevasta tiedosta puhuttaessa ihmisen oma kokemus olemassaolosta on itse asiassa perustavin mahdollinen tieto, mitä asiasta on mahdollista saada. Näin ollen subjektiivinen kokemus on episteemisesti perustavampaa kuin objektiivinen totuus. Subjektiivinen totuus taas ei Kierkegaardin mukaan ole luonteeltaan loogisesti selitettävää ja koko maailmaa koskevaa, vaan usein irrationaalista ja ennemmin eettistä kuin kognitiivista.[2]
Eksistentiaalinen ahdistus
Subjektiivisen totuuden kohtaaminen aiheuttaa Kierkegaardin mukaan ihmiselle hämmennystä ja ahdistusta. Ihminen ei voi esittää itselleen objektiivisia perusteita, jotka oikeuttaisivat hänen kokemansa subjektiivisen todellisuuden. Koska hänen oma subjektiivinen totuutensa on hänelle sisäinen ja enemmän koettu kuin sanallisesti ajateltu, ei hän myöskään voi jakaa sitä muille.[2]
Kierkegaardin mukaan suuri osa ihmisistä vastaa tähän ahdistukseen siten, että he pyrkivät eroon itsestään. He eivät halua sitoutua omaan subjektiiviseen todellisuuteensa, vaan pikemmin antavat muiden ihmisten ja yhteiskunnan määrittää itseään. Tässä suhteessa Kierkegaard yhtyy eksistentialistien valtavirtaan, sillä yhtenäiskulttuurin ja epäautenttisen olemassaolon vastustus on eksistentialistisia ajatussuuntia laajasti yhdistävä tekijä.[2]
Uskon hyppy ja uskon ritari
Kuten myös monilla muilla eksistentialisteilla, myös Kierkegaardin filosofian ihanteena on epäautenttisesta olemassaolosta ulos murtautuva sankari. Kierkegaard kutsuu tätä autenttisen olemassaolon saavuttanutta yksilöä "uskon ritariksi". Autenttisen olemassaolon saavuttaminen vaatii "persoonallisuutta määrittävää" (personligheds definerende) päätöstä, jossa ihminen sitoo elämäänsä ohjaavat periaatteet, sitoumukset ja asenteet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Päätöksen myötä ihminen voi alkaa elää moraalisesti merkityksellistä elämää, jota ei enää ohjaa ympäröivän massakulttuurin paine, muttei myöskään velvollisuuseettiset käskylauseet taikka yksilöllinen nautinnon tavoittelu.[2]
Käytännössä muutos uuteen tilaan tapahtuu "loikan" (springer) kautta. Loikassa ihminen sitoutuu henkilökohtaiseen todellisuuteen, jonka hän asettaa nyt normatiivisesti korkeammalle kuin objektiivisen todellisuuden. Esimerkkinä loikasta Kierkegaard antaa Raamatun kertomuksen Abrahamista uhraamassa poikaansa Iisakia Jumalalle - sitoutuessaan Jumalalta saamaansa käskyyn Abraham sitoutuu täydellisesti subjektiiviseen todellisuuteensa ja asettaa sen äärimmäisellä tavalla universaalien moraaliperiaatteiden edelle.[2]
Kierkegaardin mukaan aito kristillisyys edellyttää uskon loikkaa. Tällöin ihminen hyväksyy sen, että uskonto on osittain irrationaalista, eikä sitä voida täysin ymmärtää. Koska uskon loikan jälkeen ihmisen käsitys todellisuudesta on subjektiivinen ja sisäisesti koettu, eivät muut voi ymmärtää tätä uskoa, eikä sitä voida heille tyydyttävästi perustella. Tämän vuoksi uskon ritari näyttäytyy Kierkegaardin mukaan ulkopuolisten silmissä tavallaan hulluna. Aito kristillisyys ei myöskään Kierkegaardin mukaan toteudu institutionalisoidun kirkon piirissä, vaan on perustavalla tavalla henkilökohtaista. Kierkegaard usein kritisoikin aikansa kirkkoa.[2]
Paul Tillich
Paul Tillich (1886-1965) oli luterilainen teologi ja eksistentialistinen filosofi. Hänen teologinen ja filosofinen pääteoksensa Systematische Teologie on myös monella tapaa kristinuskon puolustus sekulaarien eksistentialistien sille asettamaa kritiikkiä vastaan.[3]
Protestanttinen periaate
Tillichin varhaisessa ajattelussa keskeinen käsite on ajatus protestanttisesta periaatteesta. Protestanttisella periaatteella Tillich tarkoittaa apostoli Paavalin ja Martin Lutherin ajatteluista johdettua periaatetta, joka tunnetaan yleensä parhaiten luterilaisesta vanhurskauttamisopista. Periaate koskee alun perin sitä, miten syntinen ja epäkelpo ihminen voi tulla Jumalalle kelpaavaksi ja vanhurskaaksi. Periaatteen mukaan syntiä tekevä muuttuu Jumalalle kelpaaviksi uskon kautta. Tillichin omintakeinen ajatus on laajentaa periaatetta sen eettisestä kontekstista myös intellektuaaliseen kontekstiin. Tällöin Tillichin mukaan epäily ja epäusko voivat protestanttisen periaatteen mukaisella tavalla tulla tavallaan totuudellisiksi, vaikka niiden epäilevä luonne säilyy. Protestanttisen periaatteen mukaan näin ollen erilaisia tosiasiaväitteitä, uskomuksia ja kulttuurisia tapoja voidaan samaan aikaan sekä epäillä ja kyseenalaistaa, mutta myös noudattaa ja pitää arvossa ilman, että ajaudutaan ristiriitaan.[4]
Myöhemmin elämässään Tillich tutustui laajemmin eksistentialistiseen filosofiaan. Tillichin mukaan ihminen ajautuu uskossaan lopulta konfliktiin todellisuuden kanssa. Tämä konflikti lopulta johtaa siihen, että ihminen joutuu ylittämään oman rajallisen olemassaolonsa rajat, ja määrittelemään omaa kokemustaan ja uskoaan uudella paradoksaalisella tavalla.[4]
Jumalan käsite
Tillich esittää tavanomaisesta valtavirtakristillisyydestä eroavan käsityksen Jumalasta. Tästä syystä Tillichiä on satunnaisesti pidetty myös ateistina tai agnostikkona. Vaikkakin kyseisiä väitteitä voidaan pitää Tillichin käyttämästä haastavasta käsitteistötä nousevina virhetulkintoina, ei Tillich vaikuta uskoneen Jumalaan persoonallisena olentona. Tillich pyrki sen sijaan filosofiassaan määrittelemään Jumalan jossain suhteessa perustavammalla tavalla. Tillichin ajattelun eräänä päämääränä onkin tarjota sellainen Jumalan käsite, jonka kautta ihmiset pystyisivät luomaan uudenlaista omalle elämälleen relevanttia ja dynaamista uskoa.[4]
Lähteet
