Kieltoverbi

Kieltoverbi on verbi, jonka avulla muodostetaan verbien kieltomuodot. Kieltoverbillä on usein vajaa taivutus ja yleensä esimerkiksi infinitiivi puuttuu.

Kieltoverbi eri kielissä

Kieltoverbi on tyypillinen uralilaisten kielten piirre.^[1]

Indoeurooppalaisissa kielissä kieltomuoto muodostetaan taipumattomalla partikkelilla (proto-indoeurooppalainen *ne, latinan nōn), joka liitetään taipuvaan pääverbiin. Englannissa sen yhteydessä käytetään usein (vaillinaista) apuverbiä (do, be, have, shall, will, may, need). Uralilaisten kielten kieltoverbi on itse apuverbin kaltainen, vaikka esiintyykin myös yksinään.

Suomi

Suomen kielessä kieltoverbi taipuu persoonissa ja tapaluokissa (indikatiivi ja imperatiivi)^[2], mutta aikamuoto- eli tempustaivutus on nykysuomesta kadonnut. Verbillä tiedetään lähes varmasti olleen rikas nominaali- ja tempustaivutus, josta nykysuomessa on jäljellä enää partisiippinen "epä-" ja murteissa ensimmäisen infinitiivin instruktiivi eten- esimerkiksi "etenkehtainen"^[3][4][5][6]. Menneen ajan taivutusvartalo oli es- (esim. es(i)t, es(i)n jne.) ja siitä on jälkiä ainoastaan viron etelämurteissa sekä liivin kielessä, jossa se on säilynyt sellaisenaan. Aines rekonstruoidaan tyypillisesti jo kantauralin mennyttä aikaa ilmaisseeksi -sj-preteritimuodoksi: kantauralin preteritillä oli kaksi tunnusta, -j ja -sj, joista -sj-preteritin käyttö oli ilmeisesti jo tuolloin jotenkin rajoitettua, mahdollisesti juuri kieltoverbin kontekstiin, mutta varmuutta asiasta ei ole. -j-preteritistä puolestaan kehittyi mm. suomen kielen imperfekti.^[7][8]

Persoona	Indikatiivi, konditionaali ja potentiaali		Imperatiivi
	yksikkö	monikko	yksikkö	monikko
1.	en	emme	-	älkäämme
2.	et	ette	älä	älkää
3.	ei	eivät	älköön	älkööt

Lähde:^[9]

Viro

Viron kielessä kieltoverbi taipuu persoonissa ja tapaluokissa. Indikatiivissa, konditionaalissa ja kvotatiivissa ei taivutusta kuitenkaan enää ole. Persoonataivutuksen oletetaan kadonneen 1300- ja 1400-luvuilla indoeurooppalaisten kielten, erityisesti saksan ja alasaksan, vaikutuksesta. Tosin persoonataivutusta tavataan vieläkin joissakin murteissa.^[10]

Persoona	Indikatiivi, konditionaali ja kvotatiivi		Imperatiivi
	yksikkö	monikko	yksikkö	monikko
1.	ei	ei	-	ärgem
2.	ei	ei	ära	ärge
3.	ei	ei	ärgu	ärgu

Inarinsaame

Inarinsaamessa kieltoverbi taipuu persoonissa ja tapaluokissa.

Persoona	Indikatiivi, konditionaali ja potentiaali			Imperatiivi
	yksikkö	kaksikko	monikko	yksikkö	kaksikko	monikko
1.	jie´m	iän	ep	iällum	iäl´loon	iällup
2.	jie´h	eppee	eppeđ	ele	ellee	elleđ
3.	ij	iä´vá	iä	iä´lus	iällus	iällus

Pohjoissaame

Pohjoissaamessa kieltoverbi taipuu persoonissa ja tapaluokissa.

Persoona	Indikatiivi, konditionaali ja potentiaali			Imperatiivi
	yksikkö	kaksikko	monikko	yksikkö	kaksikko	monikko
1.	in	ean	eat	allon	allu	allot
2.	it	eahppi	ehpet	ale	alli	allet
3.	ii	eaba	eai	allos	alloska	alloset

Lähteet

1. Kielitieto: uralilaisten kielten ominaispiirteet ugri.net. Viitattu 24.7.2020.
2. Määritelmät: kieltoverbi Iso suomen kielioppi. Viitattu 24.7.2020.
3. J. Korpela: Ei: on se verbi! jkorpela.fi. Viitattu 24.7.2020.
4. etenkehtainen Suomen murteiden sanakirja. Viitattu 24.7.2020.
5. Arvo Laanest: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hamburg: H. Buske, 1982. 12387296 Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio Viitattu 31.8.2021.
6. Tummavuori: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000. 58290641 Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio Viitattu 31.8.2021.
7. Laanest, Arvo: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hamburg: H. Buske, 1982. 12387296 Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio Viitattu 16.9.2022.
8. kantaurali elisanet.fi. Arkistoitu 17.10.2022. Viitattu 17.10.2022.
9. § 108 Kieltoverbin ja kielteisten liittomuotojen taivutus Iso suomen kielioppi. Viitattu 24.7.2020.
10. Hannu Remes: Muodot kontrastissa (pdf) (Suomen ja viron vertailevaa taivutusmorfologiaa) jultika.oulu.fi. 10.6.2009.