Kielihistoria

Kielihistoria (myös historiallinen kielitiede^[1], diakroninen kielitiede^[2]) on kielitieteen osa-alue, joka tutkii muun muassa äänne- ja muoto-opin, sanaston, sanojen etymologian ja sananmuodostuksen kautta sitä, miten kielet muuttuvat ajan kuluessa. Se oli kielitieteen hallitseva osa-alue 1700–1800-lukujen taitteesta aina 1900-luvun alkuun, joissakin maissa, kuten Suomessa, pidempäänkin.

Historiaa

Käsitys kielten keskinäisistä sukulaisuussuhteista on vanha. Monissa vanhoissa uskonnoissa näkyy merkkejä kielen alkuperään ja eri kielten keskinäisiin suhteisiin liittyvästä epätieteellisestä ajattelusta, esimerkiksi Raamatun tarina Baabelin tornista ja sen jälkeisestä kielten sekaannuksesta. Varhaisessa kielitieteessä ei kuitenkaan juurikaan tutkittu kieliä vertaillen, vaan useimmiten käytettiin yhtä kanonista, tavallisesti latinan, kieliopin mallia muidenkin kielten kuvauksiin.^lähde?

Vasta renessanssiaikana kielten vertailu alkoi yleistyä. Siihen oli luultavasti syynä kansanlatinoiden kehittyminen nykyisiksi romaanisiksi kieliksi, mitä saattoi säilyneestä kirjallisuudesta helposti havainnoida.^[3] Aiempina aikoina ei yksinkertaisesti ollut ollut käytettävissä elävää todistusaineistoa kielen muutoksesta näin pitkältä aikaväliltä. Renessanssissa ensimmäinen ajatus oli pyrkiä osoittamaan eri kielten suhde Raamatun kieliin, kreikkaan ja hepreaan.^[3] Yleisesti tehtiin kaksi perustavanlaatuista virhettä: Yhtäältä oletettiin, että kaikki kielet olisivat peräisin Raamatun kielistä, kuten Baabelin tarina tuntui väittävän ja toisaalta ei ymmärretty kaikkien kielten muuttuvan, vaan hyvin pitkään etsittiin alkukieltä nykyhetkellä puhuttujen kielten joukosta.^lähde?

Nykyisenlaisen historiallis-vertailevan menetelmän ensimmäinen edustaja vaikuttaisi olleen unkarilainen jesuiittamunkki János Sajnovics, joka vuonna 1770 kykeni vertailevalla menetelmällä osoittamaan unkarin, suomen ja saamen kielten sukulaisuussuhteen. Kansainvälisesti tunnetumpi merkkipaalu on kuitenkin englantilaisen sir William Jonesin Bengalin Asiatic Societyssa vuonna 1786 pitämä esitelmä, jossa hän kykeni samalla menetelmällä osoittamaan läntisen ja itäisen antiikin suurten kulttuurikielten, latinan, kreikan ja sanskriitin sukulaisuuden.^[3][4]

Lähteet

1. Hakulinen, Auli & Ojanen, Jussi: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä, s. 62, s.v. historiallinen kielentutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.
2. Hakulinen, Auli & Ojanen, Jussi: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä, s. 38, s.v. diakroninen lingvistiikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.
3. Saarikivi, Janne: Historiallinen ja vertaileva kielentutkimus. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä III. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1457. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2020. 679–720.
4. Crystal, David: The Cambridge Encyclopedia of language (toinen laitos), s. 298. Cambridge University Press, 1997.