Kauko Ikonen (13. kesäkuuta1898Nakkila − 13. syyskuuta1993[1]) oli suomalainen jääkärikomentaja. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Isak Ikonen ja Hilma Cecilia Sillberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1931 Sirkka Mirjam Heikkisen kanssa.[2][3]
Hän kävi viisi luokkaa Rauman yhteislyseota ja yksityisesti kahdeksannen luokan Helsingin suomalaisessa lyseossa vuonna 1927. Italian merisotakoulun hän suoritti vuosina 1919–1921 ja Italian merisotakorkeakoulun jatkon vuosina 1923–1925.[2][3]
Jääkärikausi
Jääkäripataljoona 27:n 1. komppania.
Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 2. elokuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan 1. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen 28. maaliskuuta 1917 hänet siirrettiin Altonan työosastoon ja laskettiin siviilitöihin 4. elokuuta 1917.[2][3]
Hän palasi Suomeen 23. maaliskuuta 1918 ja liittyi Karkussa Porin rykmenttiin 12. huhtikuuta 1918. Toimi aluksi suojeluskuntajoukkojen kouluttajana Porissa ja määrättiin 20. huhtikuuta 1918 alkaen 1. pataljoonan tiedustelukomppanian ja myöhemmin polkupyöräkomppanian päälliköksi. Hän otti osaa rykmentin etenemiseen Kokemäen, Lauttakylän ja Urjalan kautta Toijalaan.[2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika
Hän palveli sisällissodan jälkeen Porin rykmentin I pataljoonan 3. komppanian päällikkönä, josta hän siirtyi rykmentin mukana Tammisaareen, missä toimi rykmentistä muodostetun Tammisaaren vartiopataljoonan 2. ja konekiväärikomppanian päällikkönä. Hänet siirrettiin 6. syyskuuta 1918 nuoremmaksi upseeriksi Itämeren jalkaväkirykmentti n:o l:een ja edelleen 20. marraskuuta 1918 Karjalan kaartin rykmenttiin sekä 11. maaliskuuta 1919 alkaen Kajaanin sissipataljoonaan. Vuonna 1919 hänen lomansa aikana hän osallistui Aunuksen retken värväys- ja valmistelutöihin. Hänet siirrettiin 1. heinäkuuta 1919 Pohjanmaan jääkäripataljoonaan. Suomen armeijan laivastoon hän liittyi 1. lokakuuta 1919 ja hänet komennettiin 9. marraskuuta 1919 opintomatkalle Italiaan. Opintoretkeltään palattuaan hän toimi 11. elokuuta 1921 alkaen vartioristeilijä Karjalan l. upseerina ja 18. lokakuuta 1921 alkaen Laivaston koulutuskunnan 2. komppanian päällikkönä. Vartioristeilijä Turunmaan 2. ja myöhemmin 1. upseeriksi hänet komennettiin 3. heinäkuuta 1922. Laivaston koulutuskunnan l. komppanian päälliköksi hänet komennettiin 17. lokakuuta 1922 alkaen ja 13. huhtikuuta 1923 alkaen hänet siirrettiin 1. upseeriksi Miinalaiva M 1:lle. Vuonna 1923 hänet komennettiin uudelleen opintomatkalle Italiaan, josta hän palasi vuonna 1925 ja määrättiin 31. heinäkuuta 1925 Yleisesikuntaan, missä hän sai 9. lokakuuta 1925 osaston johtajuuden Kadettikoulun rannikkopuolustusosastolla. Koululaiva Turunmaan ja sen ohella Tykkivene Karjalan päällikkyydet hän sai 4. toukokuuta 1926, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua 18. kesäkuuta 1926 hänet siirrettiin Kadettikouluun rannikkopuolustusosaston johtajaksi, josta hänet komennettiin edelleen 27. toukokuuta 1927 Meripuolustuksen esikuntaan lippukapteeniksi. Rannikkolaivaston päällikön viransijaisuuden hän sai 3. tammikuuta 1930, josta tehtävästä hänet nimitettiin 7. maaliskuuta 1930 Rannikkolaivaston päälliköksi. Armeijasta hän erosi 8. toukokuuta 1936 ja siirtyi Tulitikku Oy:n palvelukseen ja lokakuusta 1938 alkaen hän toimi kansainvälisen komitean palveluksessa, joka valvoi puuttumattomuuden noudattamista Espanjan kansalaissodassa vuosina 1938–1939.[2][3]
Talvi- ja jatkosota
Talvisotaan hän osallistui Rannikkotykistörykmentti 1:n merenkulkuosaston päällikkönä ja esikuntapäällikkönä. Jatkosotaan hän osallistui 7. Rannikkoprikaatin liikennepäällikkönä. Hänet kotiutettiin tehtävästä vuonna 1941, ja hän siirtyi Tukkukauppojen Oy:n palvelukseen osastonhoitajaksi ja jäi eläkkeelle vuonna 1963.[3] Ikonen ehti olla eläkkeellä kaikkiaan kolmekymmentä vuotta. Hän eli 95-vuotiaaksi ja oli kuollessaan syyskuussa 1993 jääkäreistä toiseksi viimeinen.
Opetustoimet
Hän toimi merisotataidon opettajana Sotakorkeakoulussa sekä koulun merisotateknillisen osaston johtajana vuosina 1925–1928 ja tuntiopettajana Kadettikoulussa vuosina 1925–1928 sekä opettajana Rannikkotykistön ampumakoulussa vuosina 1925–1927. Meripuolustuksen ampumakoulussa hän toimi opettajana vuonna 1930.[2][3]
Luottamustoimet
Hän toimi Merivoimien kunniatuomioistuimen puheenjohtajana vuosina 1934–1936. Upseeriliiton johtokuntaan hän kuului vuosina 1925–1927.[2][3]
Kirjallinen tuotanto
Hän on kirjoittanut teoksen Merisotataito vuodelta 1928 sekä kirjoituksia aikakauslehtiin ja muihin julkaisuihin. Hän on kuulunut myös Sotilasaikakauslehden avustajakuntaan. ja Laivastolehden neuvottelukuntaan vuosina 1927–1929.[2][3]
Ylennykset ja kunniamerkit
Ylennykset
Kunniamerkit
Varavääpeli 12. toukokuuta 1918
Vänrikki 30. toukokuuta 1918
Aliluutnantti 8. lokakuuta 1919
Reservin luutnantti 16. toukokuuta 1921
Luutnantti 5. elokuuta 1921
Kapteeniluutnantti 16. toukokuuta 1925
Komentajakapteeni 16. toukokuuta 1927
Komentaja 14. syyskuuta 1931
Yleisesikuntaupseerin arvonimi 29. toukokuuta 1931
Vapaudenristi 3. lk.
Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera
Suomen Valkoisen Ruusun 2. lk. ritarimerkki
Vapaussodan muistomitali soljen kera
Talvisodan muistomitali
Jääkärimerkki
Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi
Italian Kruunuritarikunnan komentajamerkki
Ruotsin Miekkaritarikunnan komentajamerkki
Viron Kotkaristi ritarikunnan 3. lk. ansioristi
Latvian Kolmen Tähden ritarikunnan 3. lk. kunniamerkki
Lähteet
Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 130. Helsinki: Otava, 1994.
.svg){kind=small}
