Kasvatuksellinen kuntoutus on kuntoutuksen perinteisen jaottelun – lääkinnällinen, kasvatuksellinen, ammatillinen, sosiaalinen kuntoutus – vaikeimmin rajattavissa oleva alue. Kasvatuksellinen kuntoutus menee paljolti päällekkäin erityisopetuksen ja vammaisten lasten varhaiskasvatuksen ja hoidon kanssa. Kasvatuksellinen kuntoutus sisältää ne tukimuodot, joilla vammaisuuden ja pitkäaikaisen sairauden yksilön sosiaaliselle ja kulttuuriselle kehitykselle mahdollisesti asettamat esteet pyritään voittamaan. Silloin kun kysymys on aikuisesta elinikäisestä oppijasta, puhutaan uudemmalla termillä opinnollisesta kuntoutuksesta.
Suomalaisia luonnehdintoja kasvatuksellisesta kuntoutuksesta
Pentti Murto määrittelee kasvatuksellisen kuntoutuksen lyhyesti näin: Kasvatuksellinen kuntoutus tarkoittaa erityisopetusta ja myös tukitoimia integraatiossa, jolloin otetaan huomioon oppilaan yksilöllisen tuen tarve.[1] Kasvatuksellinen kuntoutus on yhdistävänä tekijänä kasvatuksen, oppilashuollon ja kuntoutuksen välillä, ja se toimii välineenä muun kuntoutuksen tavoitteiden saavuttamiseksi tai täydentämiseksi.
Ylivieskan ammattiopiston opetuksessaan soveltaman määrittelyn mukaan kasvatuksellinen kuntoutus voidaan ymmärtää laajassa merkityksessä niin, että se kattaa kaiken uuden oppimisen eri-ikäisten ihmisten elämässä ja tilanteissa, joissa halutaan muutosta ihmisen toimintakykyyn.[2]
Kasvatuksellinen kuntoutus vakiintui suomalaiseen kuntoutusterminologiaan 1970-luvun alussa julkaistun Kuntoutus -kirjan ansiosta. Siinä hahmoteltiin kuntoutuksen nelijako tukeutumalla vastaaviin kansainvälisiin järjestöihin, jolloin lääkinnällinen kuntoutus olisi WHO:n vastuulla, ammatillinen kuntoutus ILO:n vastuulla, sosiaalinen kuntoutus YK:n vastuulla ja kasvatuksellinen kuntoutus Unescon vastuulla. Mainitussa teoksessa sopeutumisvalmennus luettiin myös osaltaan kasvatukselliseksi kuntoutukseksi.
Varhaiskasvatus ja lastensuojelu
Yleisesti hyväksytty normaalipalvelujen ensisijaisuuden periaate merkitsee sitä, että lasten ja nuorten hyvinvointia tuetaan kaikkien peruspalvelujen yhteydessä ja että erityispalvelujen käyttö on aina harkittava yksittäistapauksittain. Lastensuojelulaissa[3] kuntouttava työote on mukana periaatteena, mutta ei julkituotuna käsitteenä. Näin ollen kasvatuksellista kuntoutusta ei sellaisenaan laissa esiinny. Tosin lapsen (ja nuoren) kuntoutus tulee siinä otetuksi huomioon seuraavissa kohdin
- taloudellisen tuen ja asumisen turvaaminen kun lapsi on kuntoutuksen tarpeessa
- lapsen kuntoutumista tukevat hoito- ja terapiapalvelut kuuluvat lastensuojelun avohuollon tukitoimiin
- sijoitusta voidaan käyttää lapsen kuntouttamiseksi
Varhaiskasvatuksessa on alettu painottaa erityisen tuen ohella koko henkilöstön valmiuksia varhaiseen tukeen.[4] Vahvimmin kasvatuksellinen kuntoutus painottuu erityislastentarhanopettajan tehtävissä, joihin kuuluu esimerkiksi lasten erityisten tuen tarpeiden, erilaisten vammojen ja kroonisten sairauksien tuntemus ja konsultatiivinen osaaminen.
Nuorisolaissakaan (72/2006) ei kasvatuksellista kuntoutusta mainita erikseen, vaikkakin lain käsite ”sosiaalinen vahvistaminen”[5] (empowerment) voitaisiin tulkita ainakin nuorempien henkilöiden (lain määrittelemä nuori on alle 29 vuotta) kasvatukselliseksi kuntoutukseksi.
Lähteet
- Veikko Niemi, Henrik Rinne, Antti Tamminen, Aulikki Kananoja, Kaarina Suonio: Kuntoutus. WSOY, 1974. ISBN 951-0-06235-9
- Nina Melametsä, Katariina Pärnä, Liisa Heino, Helena Miller: Lapsi kuntoutujana – haaste aikuisille. Stakes, 2004. ISBN 951-33-1590-8
- Pentti Murto: Kuntouttava integraatio- Kasvatuksellinen kuntoutus vammaista oppilasta tukemassa. Oulun yliopisto, 1997.
- Varhaiskasvatuksen henkilöstön koulutus ja osaaminen. Sosiaali- ja terveysministeriö, 2007. ISBN 978-952-00-2262-4
Viitteet
