Kaarlo WEsala perheineen. Takarivissä vasemmalta Alli, Väinö ja Arvo. Edessä vasemmalta Elli, Karoliina, Kaarlo ja Hilja.
Kaarlo Wesalan vanhemmat olivat torppari Israel Tiitinen (1834–1917) ja Sofia Liimatainen (1830–1909). Hän kävi 1874–1876 Leviäisen kaksivuotisen maanviljelyskoulun ja oli pari vuotta tukkipäällikkönä Kuopion lähellä olevan Suovun sahan liikkeessä. Wesala oli kesäisin saman sahan tiluksilla pehtoorina. Hän kävi 1883–1887 Jyväskylän seminaarin ja oli opettajana useilla paikkakunnilla, viimeksi Kuortaneella vuosina 1902–1918. Siellä Wesala jatkoi jo Tyrväällä 1896 aloittamaansa yksivuotista esiseminaaria. Vuonna 1906 siitä muodostui koko lukuvuoden kestävä oppilaitos, jossa oli noin 100 oppilasta kerrallaan, jotka tulivat sinne eri puolelta Suomea. Vuodessa valmistui keskimäärin 52 opettajaa. Wesala oli johtaja ja hänellä oli kaksi päätoimista opettajaa. He saivat valtionapua ja lukukausimaksu oli 40 markkaa. Seminaari toimi noin 20 vuotta ja ennätti kouluttaa noin 3 000 opettajaa. [1][vanhentunut linkki]
Wesala otti eron opettajan virasta 1918 ja eläkettä nauttien asettui asumaan Kuortaneen kirkon lähelle, mutta johti kiertokouluseminaaria vielä useita vuosia. Jättäessään kaiken opetustoimen 1929 hän tuli olleeksi opettajantoimessa 41 vuotta. Wesala oli suorittanut Turun tuomiokapitulissa saarnalupatutkinnon ja oli opettajantoimensa ohessa saarnaajana Tyrvään Sammaljoen kirkossa yhdeksän vuotta. Kuolinpäivänään Wesala oli poikansa Arvon kotona Lappi Tl:n pappilassa. Arvo oli puhujamatkalla, mutta hänen vaimonsa Elli hoiti Kaarloa, joka sanoi vieressään olleelle miniälleen: ”Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä, minutkin, joka olen syntisistä suurin.” Tämän sanottuaan hän kuoli miniänsä käsivarsille.
Otteita kirjasta Waikka kokee, eipä hylkää Herra
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tarvitaanko näin pitkiä lainauksia?
Suurten nälkävuosien aikana kaikki muut perheen jäsenet paitsi isä olivat sairaana. Siitä Wesala kirjoittaa seuraavasti: Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme, muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään ”Herran kasvoja” ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: ”Ne kuin Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät.” Minä saavutin ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi. Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty. Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen terveyteemme.
Jouduttuaan työttömäksi pehtoorin toimestaan Wesala tuli töihin Helsinkiin. Sillä reissullaan hän tuli uskoon. Siitä hän kertoo näin: Kun toimitus oli loppunut, läksin varsin kepeillä askeleilla astumaan asunnolleni. Kau'an painanut syntikuormani jäi ”ristin juurelle”. Jeesus tuntui minusta, kävellessäni katua pitkin, niin rakkaalta ja läheiseltä, että tahdoin häntä oikein ojennetuin käsin koetella ja syleillä. Tunsin hänen todella olevan kanssani, aivan vieressäni, aivan joka puolelta ympäröivän itseäni. Oikein teki mieleni hyppiä ilosta. Häntä kiitin ja ylistin sekä puhelin hänen kanssansa niinkuin jonkun likeisimmän ystäväni kanssa. Tultuani asunnolleni, laskeusin siellä vuoteelleni levolle, mutta uni ei tahtonutkaan tulla silmiini. Ne vaan paloivat ja leimusivat ilosta. Luulin ”uskovaisten” elämän olevan aina semmoista ja olin sanomattoman iloinen siitä, että olin senlaisen onnen saavuttanut.
Wesala kertoo siitä, miten hänessä syntyi päätös lukea opettajaksi: Paljon asiasta yksninäni tuumailtua, ainoastaan Korkeimman läsnä ollessa, tuli yht'äkkiä halu ruveta pyrkimään lasten opetustoimeen, jos vaan voisin neuvotella itseni seminaariin. Siinä toimessa huomasin parahiten voivani Jumalata palvella ja Hänen rakkautensa tuntoa itsessäni säilyttää, puhellessani pienokaisille taivaallisista asioista, ja yhteydessä sen toimen kanssa saisin laulutaipumuksiani suuremmassa määrässä viljellä. Vaan kun olin aivan köyhä, näytti tuon halun toteuttaminen hyvin epätietoiselta. Ajattelin kumminkin, "ett'ei Jumalalle ole yhtään asiata mahdotonta."
Historiankirjan ensimmäinen painos takavarikoitiin
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Pitkiä suoria lainauksia
Wesala toimitti kirjan Suomen historia kansakouluja varten, jonka ensimmäinen painos takavarikoitiin kenraalikuvernöörin tekemien huomautusten vuoksi. Mikään lehti ei kerro siitä, mitä huomautettavaa venäläisillä oli, mutta tapauksesta mainitaan monessa lehdessä. Tampereen Uutisissa oli maaliskuussa 1895 uutinen otsikolla ”Kansakoulunopettaja K. Wesalan historian kirja”. Siinä on kirjoitettu näin: ”Niitten muistutusten johdosta, jotka kenraalikuvernööri teki kansakoulunopettaja K. Wesalan toimittamaa Suomen historian oppikirjaa vastaan, jonka Porvoon painoasiamies, pastori B. A. Reinholm oli hyväksynyt, on mainittu painoasiamies erotettu virastaan kolmeksi kuukaudeksi.” Uusimaa kirjoitti asiasta huhtikuussa 1895 otsikolla ”Painoylihallitus eroaa”. Kirjoituksessa sanotaan muun muassa näin: ”Eron syytä ei täysin tunneta. Asiasta kirjoittaa Åbo Tidningin Helsingin kirjeenvaihtaja seuraavaa: – Seikka joka siihen lie vaikuttanut, lienee Wesalan paljon puhutun historiallisen oppikirjan synnyttämä selkkaus.” Uusimaa kirjoitti kirjan takavarikoinnista samassa lehdessä otsikolla ”Wesalan historianoppikirjan kohtalo”. Kirjoituksessa sanotaan: ”Painoylihallituksen määräyksestä otti Porvoon painoasiamies tänään kirjankustantaja W. Söderströmiltä takavarikkoon kaikki ensimmäisen painoksen jälellä olevat kappaleet. Uusi korjattu painos ilmestyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua.” Mikkeli –lehti kirjoitti heinäkuussa 1895 otsikolla ”Etsitty kirja”. Kirjoituksessa sanotaan: ”Poliisivoimalla etsitään maaseuduillakin ruununvoutien käskystä Wesalan Suomen historiaa. Niin ovat poliisikonstaapelit käyneet sitä kysymässä kansakoulujen esimiehiltä ja opettajilta; millä menestyksellä, on meille tuntematonta sanoo U.S:o.” Mikkeli –lehti kirjoitti myös marraskuussa 1895 otsikolla ”Hyväksytty kirja”. Kirjoituksessa sanotaan: ”Kouluylihallitus on päätöksellään v.k. 29 p. hyväksynyt kansak.-opettaja K. Wesalan toimittaman ”Suomen historian kansa kouluja varten” perin pohjin muutetusta ja parannetussa muodossa julkaistun toisen painoksen käytettäväksi oppikirjana maamme kansakouluissa.”
Muistelmat
Wesala kirjoitti muistelmansa vuonna 1935, mutta niitä ei ole julkaistu kirjana, mutta se on luettavissa internetissä.[1]. Kertoessaan omista kokemuksistaan Wesala myös kertoo aikansa ilmiöistä, mikä antaa hänen muistelmilleen yleistä kiinnostavuutta. Wesala kertoo monista 1800-luvun lopun asioista kuten raipparangaistuksesta, savupirtistä, pohjois-savolaisista häistä, herännäisyydestä, suuresta nälkävuodesta 1867–1868, maatalous- ja tukkilaisasioista, kirjansitomistyöstä, Jyväskylän seminaarista, kansakoulun alkuajoista ja opettajan työstä.
Perhe
Wesalan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Eriikka Jussilan poika oli sanoittaja, säveltäjä, kirjailija, lehtimies ja keksijä Kaarlo Väinö Valve, taiteilijanimeltään V. Arti. Kaarlon toinen vaimo oli Karoliina Voutilainen (1863–1927), jonka kanssa hänellä oli lapset Hilja, Arvo, Alli ja Elli. Hän muutti sukunimensä 1888 Tiitisestä Wesalaksi pian sen jälkeen, kun oli avioitunut Karoliinan kanssa 1888.
Teokset
Waikka kokee, eipä hylkää Herra. Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta, kirjoittanut K.W. Gummerus 1892
Suomen historia kansakouluja varten toimittanut K. Wesala, WSOY 1. painos 1893 ja 2. painos 1895
Opetusoppi kiertokouluseminaareja varten K. Wesala 1905
