Joukkotiedotusväline, eli joukkoviestin on viestinnän väline - kuten lehdistö, radio ja televisio, jonka kohderyhmänä on ihmisjoukko; suuri yleisö (kansalaiset).[1]
Joukkotiedotusvälineiden vaikutus
Joukkotiedotusvälineitä on käytetty informaation jakamiseen. Laajettuaan joukkotiedotusvälineet ovat ryhtyneet myös viihdyttämään vastaanottajiaan, jolloin on herännyt kysymys joukkotiedotusvälineiden tiedotusluonteesta.[2] Sensaatiouutisten ja sarjakuvien avulla levikkiään kasvattanut keltainen lehdistö muutti sanomalehtien luonnetta pysyvästi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Sillä oli apunaan kehittynyt teknologia, pääomaa ja lukutaitoinen asiakaskunta. Samalla vanha suullinen perinne nujerrettiin.[3]
Alvin Toffler jakaa kirjassaan Third Wave tiedotuksen agraariin, teolliseen ja jälkiteolliseen. Eurooppalais-yhdysvaltalaisesta näkökulmasta ensimmäinen kattava joukkotiedotus olivat katolilaisen kirkon saarnastuolista luetut kuulutukset, jossa kirkko pystyi säätelemään tiedotuskanavan käyttöä. Toisessa vaiheessa tuli protestanttinen vallankumousselvennä, kirjapainotaito sekä 1700-luvulla sanomalehdet, mikä jatkui radiolla ja televisiolla. Jo ennen sähköistä viestintää on merkittävää viestimien osaa, painettua sanaa pääasiassa päivälehdistöä tarkoittaen kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi. Kolmannessa aallossa joukkotiedottaminen laajenee omaehtoisemmiksi kustanteiksi ja verkottuu.
Tiedotusvälineitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoitusperiin vaikutuskanavana: kaupallisiin tarkoituksiin tai poliittisiin tarkoituksiin mielipidemuokkaajina. Vapaat tiedotusvälineet voivat olla vallanpitäjien ”vartijoita” tuomalla esiin epäkohtia.
Massatiedotusvälineillä on myös kulttuurisia vaikutuksia. Kaikkialle yhtenäisenä levitettävä kaupallinen tiedotus ja viihde on nähty usein kulttuurien monimuotoisuutta uhkaavana tekijänä.
Joukkotiedotusvälineet Suomessa
Ruotsin vallan aikana joukkotiedotusvälineenä toimivat arkkiveisut.
Kirkolla oli merkittävä rooli tiedottajana Suomen suuriruhtinaskunnassa. Säännöllisesti toistuvat jumalanpalvelukset tarjosivat foorumin myös virallisten tiedotteiden lukemiseen. Suomenkielinen julkaisutoiminta vilkastui 1850-luvun puolivälistä lähtien, mikä muutti kirkon aiempaa roolia tiedottajana. Kuitenkin vielä 1900-luvun alussa kirkolla oli tärkeä rooli yleisen mielipiteen muodostamisessa.[4]
Suomessa huomattava osa merkittävistä joukkotiedotusvälineistä kuuluu media-alan suurille toimijoille Sanomalle, Alma Medialle, Yleisradiolle ja MTV:lle.
Kansainvälisten uutisten uutisvalikoimaan vaikuttaa merkittävästi STT, jonka suurin lehtiomistaja on Sanoma, joka kustantaa muun muassa Helsingin Sanomat -päivälehteä. Näin ollen kansainvälisten uutisten osalta lehdistön Reutersilta tuleva uutisvirta on STT:n toimittamaa. Sen sijaan kotimaisissa aiheissa voi olla erilaisia painotuksia eri toimijoilla.lähde?
Kaupallisesti vähälevikkisiä aatteellisia lehtiä tuetaan parlamentaarisella lehdistötuella, mikä tukee muun muassa eduskuntapuolueiden pää-äänenkannattajajien kustantamista.
Joukkotiedotusvälineiden ja valtiovallan välistä vuorovaikutussuhdetta kuvaa se, että monet kansanedustajat ja ministerit ovat ammatiltaan toimittajia. Kaikkiaan noin 15 % kansanedustajista onmilloin? toiminut jollain lailla toimittajinaselvennä.lähde?
Merkittäviä suomalaisia poliittisia toimittajia ovat puoluelehtien päätoimittajat, Yleisradion poliittiset toimittajat sekä poliittisia asioita käsittelevät ajankohtaisohjelmien toimittajat, suurimpien päivälehtien pääkirjoittajat sekä vakiokolumnistit. Poliittisia toimittajia toimii myös ministereiden erityisavustajina eli poliittisina sihteereinä.lähde?
Katso myös
Lähteet
- Mörä, Tuomo, Salovaara-Moring, Inka & Valtonen, Sanna (toim.): Mediatutkimuksen vaeltava teoria. Gaudeamus, 2004. ISBN 951-662-897-4
- Kontio, Matti: Neljäs valtiomahti : suurvaltain sanomalehdistön nousu poliittiseksi valtatekijäksi. Helsinki: WSOY, 1956.
- Postman, Neil: Huvitamme itsemme hengiltä : julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. Suomentanut Rekiaro, Ilkka. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14027-9
- Salovaara-Moring, Inka: Media geographies : regional newspaper discourses in Finland in the 1990s. (Väitöskirja : Helsingin yliopisto) University of Helsinki, 2004. ISBN 952-10-1618-3 (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Kielitoimiston sanakirja ('joukkotiedotusväline', 'joukkoviestin', 'viestin', 'suuri yleisö') kielitoimistonsanakirja.fi. Viitattu 6.10.2021.
- ↑ Postman, Neil: Huvitamme itsemme hengiltä : julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. Suomentanut Rekiaro, Ilkka. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14027-9
- ↑ Kaukoranta, Heikki & Kemppinen, Jukka: Sarjakuvat, s. 37. Otava, 1982. ISBN 951-1-06710-9
- ↑ Huhta, Ilkka: "Täällä on oikea Suomenkansa". Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880-1918, s. 53-62. Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2007. ISBN 978-952-5031-20-1
