Vanbrughin isoisä oli flaamilainen kauppias, ja hänen isänsä Chesterissä toiminut liikemies. Vanbrugh kävi siellä King's Schoolia. Vuonna 1686 nuori Vanbrugh määrättiin asepalvelukseen jalkaväkirykmentissä. Vuonna 1690 Vanbrugh vieraili Ranskan Calaisissa, jossa hänet pidätettiin englantilaisena agenttina. Vanbrugh joutui vankilaan Pariisin Bastiljiin, jossa hän kirjoitti ensimmäisen luonnoksen komedianäytelmästään The Provok’d Wife . Vapauduttuaan vuonna 1692 hän palveli vielä sotilaana kuusi vuotta.[1][3]
Näytelmäkirjailija
Vanbrughin ensimmäinen komedianäytelmä, The Relapse: Or Virtue in Danger oli jatko-osa Colley Cibberin Love's Last Shiftille. Se sai ensi-iltansa vuonna 1696 ja oli erittäin menestyksekäs. Hänen seuraava merkittävä teoksensa The Provok'd Wife (1697) oli myös menestys. Vuonna 1698 kirkonmies Jeremy Collier hyökkäsi kirjoituksessaan teatterin moraalittomuutta vastaan. Kirjoitus kohdistui erityisesti Vanbrughiin, jonka näytelmät olivat rehevämpiä ja uskaliaampia kuin esimerkiksi William Congreven kaltaisten aikalaisten näytelmät. Vanbrugh ja muutamat muut näytelmäkirjailijat vastasivat kritiikkiin, mutta eivät saaneet kannatusta. Tapauksen jälkeen Vanbrugh lakkasi julkaisemasta uusia teoksia. Vasta vuoden 1700 jälkeen hän kirjoittui sarjan vapaita ja eloisia muunnelmia ranskalaisista teoksista, jotka olivat enemmän farsseja kuin komedioita, kuten The Country House (ensiesitys 1703) ja The Confederacy (1705).[1]
Vanbrughin komedioissa on iloista ja rohkeaa huumoria ja henkilöt sekä tapahtumat ovat eloisia. Niissä ei yhdisty hienostunut komedia ja farssi erityisen taitavasti, lisäksi ajan mieltymys siveettömyyteen saa yliotteen. Hänen parhaita näytelmiään ovat Relapse, or virtue in danger (1697), The provoked wife (1698) ja Confederacy (1705). Näytelmät julkaistiin vuonna 1719.[4]
Arkkitehti
Vuonna 1702 Vanbrugh aloitti työskentelyn aivan uudella alalla. Hän suunnitteli lordi Carlislelle Yorkshireen Castle Howardin, valtavan maaseutukartanon.[1]
Castle Howard
Vanbrughin alustava suunnitelma oli huomattavasti yksinkertaisempi kuin lopputulos, rikkaasti jäsennelty palatsi. Vanbrughilla ei luultavasti ollut minkäänlaista arkkitehdin koulutusta, mutta hänen apunaan toimi Nicholas Hawksmoor, huomattavan arkkitehdin Christopher Wrenin taitava apulainen. Hawksmoor esiintyi julkisuudessa Vanbrughin avustajana, mutta oli todellisuudessa hänen kumppaninsa. Nämä kaksi miestä veivät yhdessä englantilaisen barokkiarkkitehtuurin huippuunsa. Kaksikon barokkityyliä on usein kutsuttu raskaaksi, mutta raskautta on käytetty lähinnä dramaattisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Heidän kehittämänsä tyyli oli yhteinen luomus: Hawksmoor oli alkanut kehittää sitä jo 1690-luvulla ja toimi luonnostelijana, hallinnoijana ja arkkitehtonisten yksityiskohtien suunnittelijana, kun taas Vanbrughin ansioksi lasketaan rakennusten yleissuunnitelma ja niiden herooinen mittakaava.[1]
Valtiovarainministerinä toimineen lordi Carlislen myötävaikutuksella Vanbrughista tuli vuonna 1702 kruunun töiden ylitarkastaja. Vuonna 1703 Vanbrugh suunnitteli kuningattaren teatterin eli oopperatalon Lontoon Haymarketiin. Vaikka teatteri olikin ulkoasultaan upea, se osoittautui rakennuksena epäonnistuneeksi, lähinnä kehnon akustiikkansa vuoksi, ja Vanbrugh menetti hankkeessa huomattavia summia rahaa.[1]
Vuonna 1705 John Churchill, Marlborough'n ensimmäinen herttua, valitsi Vanbrughin suunnittelemaan Oxfordshiren Woodstockiin palatsin, jonka oli määrä olla kansakunnan lahja huomattavalle sotasankarille. Sen nimeksi tuli Blenheimin palatsi, Marlborough´n kuuluisimman voiton kunniaksi. Hawksmoor oli jälleen hankkeessa korvaamaton apu Vanbrughille, ja vuosina 1705–1716 rakennettu Blenheimin palatsi on heidän yhteinen mestarinäytteensä. Useimmat palatsin yksityiskohdista olivat Hawksmoorin muotoilemia, mutta yleissuunnittelu ja konsepti olivat Vanbrughin käsialaa. Marlborough'n herttua hyväksyi piirustukset, mutta herttuatar ei ollut tyytyväinen suunnitelmaan. Kustannuksista syntyi riitaa, ja Vanbrugh jätti suurhankkeen.[1] Blenheimin palatsissa englantilainen barokki saavutti huippunsa. Vanbrughin vetäydyttyä Nicholas Hawksmoor ja James Moore viimeistelivät suurtyön.[1][3]
Vanbrugh jatkoi tämän jälkeenkin maalauksellisten linnamaisten maalaiskartanojen suunnittelua. Hänen tyylinsä muuttui jonkin verran yksinkertaisemmaksi. Vanbrugh näyttää jossain määrin paneutuneen myös maisemakysymyksiin, joskaan häntä ei koskaan pidetty puutarhasuunnittelijana.[1] Vanbrughin elämän ehtoopuolella barokki alkoi mennä pois muodista ja sitä seurasi Burlingtonin jaarli Richard Boylen palladianismi.[3]
Yrjö I:n ollessa kuninkaana Vanbrugh aateloitiin vuonna 1714 ja hän sai jälleen kuninkaan töiden ylitarkastajan viran vuonna 1715. Vanbrughin viimeiset suuret suunnitelmat Eastbury (1718–1726) Dorsetissa, Seaton Delaval Hall (1720–1728) Northumberlandissa (1720–1728) ja Grimsthorpen linna (1722–1726) Lincolnshiressä. Työskennellessään ilman Hawksmoorin apua Vanbrugh omaksui yksinkertaisemman tyylin ja käytti muutamia perusmuotoja yhä rohkeammin, kunnes Seaton Delaval Hallissa hän saavutti dramaattisuuden huipun verrattain pienessä talossa. Se on vahva ja massiivinen, keskiajasta vaikutteita ottava rakennnus.[1][3]
Kuvagalleria
Vanbrughin suunnitelma Castle Howardia varten. Suunnitelmassa ollutta länsisiipeä ei kuitenkaan lopulta rakennettu.
Blenheimin palatsin länsifasadi
Grimsthorpen linna
Seaton Delaval Hall
Lähteet
Curl, James Stevens: Dictionary of architecture. Oxford University Press 1999. ISBN 0-19-210006-8
.jpg)
.jpg)
.jpg)
