Jazztanssi on alkujaan afroamerikkalaisen kulttuurin piirissä syntynyt tanssimuoto, jossa yhdistyvät afrikkalainen ja eurooppalainen tanssiperinne. Se alkoi kehittymään Yhdysvaltain orjuuden myötä alkuperäisten afrikkalais-amerikkalaisten tanssimuotojen, kuten erilaisten plantaasitanssien, cakewalkin ja steppi-tanssin muodossa. Tähän alkuperäiseen ja autenttiseen jazztanssiin kuuluvat myös hyvin tunnetut tanssimuodot, kuten charleston ja lindy hop sekä monet muut jazz-musiikkiin ja jazz-musiikkiin liittyviin musiikkeihin, kuten swing, rhythm and blues, blues, be bop ja mambo yhdistettävät tanssimuodot. Näitä tansseja kuvaavaa 'sateenvarjo'-termiä 'jazz dance' alettiin käyttämään Yhdysvaltain lehdistössä viimeistään vuonna 1917.[1]
Alkuperäisen jazz-tanssin keskeisiä periaatteita ovat 1) yksilöllisyys: jokaisella jazz-tanssijalla on omanlaisensa tyyli tanssia. 2) Rytmi: jazz-tanssijalla on selkeä rytmi tanssissaan. Kunnollinen rytmi on jopa tärkeämpää kuin tehtävät liikkeet. Alkuperäisessä jazz-tanssissa ei ole mitään yksiselitteistä tapaa tehdä tanssiliikkeitä, mutta tanssissa käytettävät rytmit ovat konsistentteja. 3) Jazz-tanssissa kaikki tehdään musiikin mukaan. Musiikki kertoo jazz-tanssijalle, miten tanssia. Tanssijan ja musiikin välillä on jatkuva dialogi.[2]
Baletti-tanssijat alkoivat kehittämään 1920-luvulta alkaen omaa jazz-balettiaan, mikä liittyi vaihtelevasti jazz-musiikkiin. Tämä oli käytännössä modernin jazz-tanssin alku.[3] Moderniin tanssiin liittyvien tanssijoiden tanssia alettiin kutsumaan nimillä 'modern jazz' ja 'modern jazz dance' 1950-luvun puolivälistä alkaen.[4] Moderni jazz-tanssi oli ja on edelleen oma ilmiönsä, mikä ei liity alkuperäisiin jazz-tansseihin. Seuraavassa käsitellään ainoastaan tätä modernia jazz-tanssimista.
Modernin jazztanssin piiriin kuuluu laaja kirjo erilaisia tyylejä showtanssista tanssitaidetta edustaviin muotoihin. Modernin jazztanssin tekniikkaa on ensimmäisenä kehittänyt Jack Cole ja myöhemmin muun muassa Eugene Louis Faccuito (paremmin tunnettu nimellä Luigi) ja Matt Mattox. Suomeen jazz tuli 1960-luvulla ja ensimmäisiä opettajia oli Tamara Rasmussen. Tanssilajille tyypillistä on polyrytmisyys ja isolation eli eriyttäminen, jossa kehonosia pyritään liikuttamaan toisistaan riippumatta.
Jazztanssilla on ollut vuosikymmenien ajan ja on edelleen keskeinen sija musiikkiteatterin koreografiassa. Klassisena esimerkkinä voidaan mainita Leonard Bernsteinin musikaali West Side Story, joka teki tanssia tunnetuksi 1950- ja 1960-luvuilla. Esitysten luonteen mukaan jazztanssia yhdistellään muiden nykytanssin muotojen kanssa. Lisäksi jazztanssia käytetään usein musiikkivideoiden visuaalisena tehokeinona.
Jazztanssissa järjestetään myös kansainvälisiä kilpailuja. Suomalaiset jazztanssijat ovat menestyneet näissä koitoksissa erittäin hyvin. Esimerkiksi vuonna 2006 BostonissaYhdysvalloissa pidetyissä jazztanssin maailmanmestaruuskisoissa suomalaiset saavuttivat aikuisten sarjoissa ykkössijan sekä naisten soolotanssissa, paritanssissa, pienten ryhmien tanssissa että suurten ryhmien muodostelmatanssissa.[5] Vuonna 2007 Suomi oli taas kärkimaita ja tanssijat toivat sieltä esimerkiksi Suomen ensimmäisen juniorikullan pienryhmäsarjasta.[6]
Lähteet
↑Alkuperäisen jazz-tanssin historiaa ovat kirjoittaneet erityisesti Mura Dehn, Terry Monaghan sekä Marshall ja Jean Stearns teoksessaan 'Jazz Dance - The Story of American Vernacular Dance', Da Capo Press, 1994'. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1968. Viimeisimpänä jazz-tanssitutkijana on toiminut Harri Heinilä, joka teki väitöskirjan jazz-tanssien ja jazz-tanssijoiden yhteiskunnallisesta asemasta vuonna 2016. Ks. Harri Heinilä, 'An Endeavor by Harlem Dancers to Achieve Equality - The Recognition of the Harlem-Based African-American Jazz Dance Between 1921 and 1943'. Väitöskirja löytyy Helsingin yliopiston tietokannasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/159332 .
