Jalohaikara on pituudeltaan 94–104 senttimetriä, painoltaan 870–1000 grammaa, ja sen siipien kärkiväli on 131–145 senttimetriä.[2]
Lintu on väriltään kokovalkea. Nokka on soidinaikana huhti–toukokuussa osittain punainen mutta muulloin kokonaan keltainen. Jalat ovat mustat.
Suomessa tavattavista lajeista jalohaikara muistuttaa muodoltaan harmaahaikaraa ja on sen kanssa samaa kokoluokkaa. Suomessa vain erittäin harvinainen silkkihaikara on höyhenpuvultaan samanvärinen, mutta sen nokka on musta ja jalkojen alaosat keltaiset.lähde?
Levinneisyys ja elinympäristö
Jalohaikaraa esiintyy ympäri maailmaa, lukuun ottamatta monia valtamerten saaria, Etelämannerta ja Grönlantia. Maailman kanta on 550 000 – 1 900 000 yksilöä.[2]Baltian pesimäkanta on hitaassa nousussa. Jalohaikara pesi ensi kertaa Suomessa 2018. Porvoossa suuren harmaahaikarayhdyskunnan suojissa pesineen jalohaikaraparin pesässä varttui neljä poikasta.[3] Laji hävitettiin melkein kokonaan Yhdysvalloista 1800-luvun lopulla, mutta se elpyi suojelulla 1900-luvun alussa.[4]
Jalohaikara lammen päällä
Jalohaikaran elinympäristöä ovat muun muassa matalavetiset rannat, kosteikot ja merenlahdet.
Jalohaikara pesii yksittäispareina tai satojen parien yhdyskuntina usein muiden haikaralajien kanssa. Soitimella linnut ”tervehtivät” pariaan puussa seisoskellen, lentävät reviirillään kaulat ojossa, raakkuvat ja korahtelevat, kohottelevat siipiään, taivuttelevat käärmemäistä kaulaansa ja levittävät hartioidensa pitkät ja tuuheat koristehöyhenet komeaksi viuhkaksi.[2]
Koristehöyhenien käyttö ja muut uhkat
Jalohaikaran koristehöyhenet ovat pidentyneet molemmilla sukupuolilla, mutta koiraalla ne ovat keskimäärin pidemmät. Jalohaikaran koristehöyheniä käytettiin hyvin paljon naisten hattujen koristeena erityisesti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Höyhenkauppa loppui 1930-luvulla, ja haikarakannat ovat sittemmin elpyneet. Nykyään haikaroiden tärkein yksittäinen uhkatekijä on kosteikkojen kuivatus.[2]
Lähteet
↑BirdLife International: Casmerodius albusIUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.3.2014. (englanniksi)
