Italian kuningaskunta (keskiaika)

Italian kuningaskunta (tummanvihreällä) ja loput Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta (vaaleanvihreällä) noin vuonna 1000.

Italian kuningaskunta (lat. Regnum Italiae tai Regnum Italicum; ital. Regno d'Italia, saks. Königreich Italien oli yksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan osakuningaskunnista yhdessä Saksan, Böömin ja Burgundin kuningaskuntien kanssa. Alkujaan se kattoi suuren osan Pohjois- ja Keski-Italiaa. Sen pääkaupunki oli Pavia 1000-luvulle asti.

Vuonna 773 Kaarle Suuri ylitti Alpit hyökätessään langobardien kuningaskuntaan, joka tuolloin käsitti koko Italian lukuun ottamatta Venetsian tasavaltaa, Rooman herttuakuntaa ja Bysantin hallitsemia Etelä-Italian alueita. Kesäkuussa 774 kuningaskunta hajosi, ja frankeista tuli Pohjois-Italian herroja, eteläosan jäädessä yhä langobardien hallintaan Beneventon ruhtinaskuntana. Kaarle julistautui "langobardien kuninkaaksi" ja hänet kruunattiin keisariksi Roomassa vuonna 800.^[1] Hänen perillisensä hallitsivat Italiaa kunnes Kaarle Paksu syöstiin vallasta 887. Karolingit saivat valtaistuimen vielä haltuunsa 894–896, mutta sen jälkeen aina vuoteen 961 asti Italian herruudesta kiistelivät aatelissuvut niin Italiasta kuin sen ulkopuoleltakin.

Lombardian rautakruunu, jolla useat keisarit kruunattiin Italian kuninkaiksi.^[2]

Vuonna 961 Saksan kuningas Otto Suuri, joka oli nainut Italian kuningatar Adelheidin, hyökkäsi Italiaan ja antoi kruunauttaa itsensä Paviassa 25. joulukuuta. Sieltä hän jatkoi Roomaan, missä hänet kruunattiin keisariksi 7. helmikuuta 962.^[3] Saksan ja Italian kruunujen yhdistäminen Rooman keisariuteen osoittautui kestäväksi, ja tätä voidaan pitää Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alkuna. Otto Suuren jälkeen keisari oli yleensä myös Italian ja Saksan kuningas, vaikkakin keisarit joskus nimittivät perijänsä Italian kuninkaaksi, tai italialaiset piispat ja ylimykset valitsivat oman kuninkaan keisaria vastaan. Koska Italiaa yleensä hallittiin Saksasta käsin, sydänkeskiajalla Italian keskushallinto rapautui nopeasti, mutta ajatus Italiasta keisarikunnan osana olevana kuningaskuntana säilyi. Keisaria vastustavien guelfien ja kannattavien ghibelliinien puoluetaistelut leimasivat Italian historiaa 1100–1300-luvuilla.^[4]

Henrik IV:n Canossan-matkaa vuonna 1077 seuranneen vuosisadan aikana Italia pirstoutui itsenäisiksi, linnoitetuiksi kaupunkivaltioiksi. 1400-luvun alkupuolella Lombardiassa käydyt sodat vähensivät Italian kilpailevien valtioiden määrää, ja seuraava puolivuosisata oli suhteellisen rauhallinen, kunnes ranskalaiset hyökkäsivät Italiaan vuonna 1494 aloittaen italialaissodat.

Kun keisarikunnan hallintoa uudistettiin 1495–1512, Italian kuningaskunnan katsottiin vastaavan valtakunnanpiirien ulkopuolisia, Alppien eteläpuolisia alueita. Laillisesti keisari oli näiden alueiden nimellinen kuningas ja ylin hallitsija, mutta kuningaskunnan hallinto rajoittui lähinnä keisarin edustajiin ja niihin kuvernööreihin, joita hän nimitti hallitsemaan henkilökohtaisia alueitaan Italiassa.

Tästä huolimatta Habsburgien valta säilyi Italiassa eri muodoissa aina Ranskan vallankumouksen mullistuksiin asti, jolloin 1792–1797 Napoleon I loi paikallisten tuella joukon tasavaltoja, jotka yhdistyivät hänen johtamakseen Italian tasavallaksi. 1805 se muuttui uudeksi kuningaskunnaksi, joka oli personaaliunionissa Ranskan kanssa.

Lähteet

1. Charlemagne Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
2. Iron Crown of Lombardy Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
3. Otto I NNDB.com. Soylent Communications. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
4. Guelf and Ghibelline Guelf and Ghibelline Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)