Ihmisoikeudet Turkissa ovat kansainvälisten sopimusten ja Turkin kansallisen lainsäädännön määrittelemät jokaiselle ihmiskunnan jäsenelle yhtäläisesti kuuluvat vapaudet ja oikeudet. jotka pohjautuvat käsitykseen ihmisarvon yleismaailmallisesta yhtäläisyydestä ja loukkaamattomuudesta.[1] Ne voidaan jakaa vapausoikeuksiin, poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin sekä oikeuteen tasapuoliseen kohteluun oikeudenkäynnissä.[2]
Vapausoikeudet
Tärkein vapaus on oikeus elämään. Kuolemanrangaistus oli Turkin laissa vuoteen 2002, viimeinen teloitus suoritettiin vuonna 1984. Vuodesta 2016 alkaen on keskusteltu kuolemanrangaistuksen palauttamisesta rangaistusvalikoimaan.[3]
Presidentti Erdoğan käy avointa sotaa kurdivähemmistöjä vastaan Kaakkois-Turkissa. Kymmeniä kaupunkeja ja kyliä on hävitetty maan tasalle ja sadattuhannet ovat menettäneet kotinsa.[4]
Lokakuussa 2015 itsemurhaiskuissa, joihin liittyi ISIS, kuoli 102 ihmistä.[5]
Vuonna 2015 Turkissa oli yhteensä 2,2 miljoonaa pakolaista, turvapaikanhakijaa ja siirtolaista pääosin Syyriasta ja myös mm Afganistanista ja Irakista.[5]
Poliittiset oikeudet
Poliittisia oikeuksia ovat muun muassa äänioikeus, sananvapaus, kokoontumisvapaus sekä yhdistysvapaus.
Turkki oli ensimmäisiä maita maailmassa, joka salli naisille äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Äänioikeus myönnettiin naisille kunnallisvaaleissa vuonna 1930 ja parlamenttivaaleissa vuonna 1934. Monipuoluejärjestelmään siirtymisen jälkeen naisedustajien määrä laski. Vuoden 2002 vaaleissa parlamenttiin valittiin 24 naista, mikä oli 4,4 % kokonaismäärästä. Kunnanvaltuustoissa naisten osuus oli vain prosentin luokkaa.[6]
Toimittajat ilman rajoja -järjestön kokoamassa maailman sananvapausindeksissä Turkki oli 180 maan joukossa sijalla 154 vuonna 2020.[7]
Lehdistön sananvapaus jatkui vaikeana vuonna 2015. Kriittinen journalismi joutui hyökkäysten kohteeksi. Myös tavallisten ihmisten kritiikki presidenttiä ja poliitikkoja kohtaan johti syytteisiin. Kolme ulkomaalaista journalistia karkotettiin Turkista, johtuen heidän uutisoinnistaan.[5]
Toukokuussa 2016 turkkilaisen lehden päätoimittaja Can Dündar ja journalisti Erdem Gül tuomittiin 5 vuoden 10 kuukauden ja 5 vuoden tuomioihin. Heitä syytettiin hallituksen kaatamisyrityksistä, mutta tuomittiin salaisten tietojen julkaisusta. Kannattajat lauloivat ”Vapaata lehdistöä ei voi hiljentää.” Samana päivänä päätoimittaja yritettiin salamurhata.[8]
Turkkilaisten lehtimiesten ja -naisten mukaan nyt lehdistöä vastaan on ollut pahimmat lehdistönvapauden hyökkäykset sitten 1980 luvun sotilasvallan jälkeen. Sen jälkeen kun presidentti Erdoğan tuli valtaan 2014, on avattu 2 000 tutkintaa väitetyistä loukkauksista. Merkittäviä journalisteja on oikeudessa 2–3 kertaa viikossa. Kurdijournalisteja on hakattu ja karkotettu. Ulkomaisia journalisteja on karkotettu maasta. Turkki on sijalla 151 lehdistönvapaudessa 180 maan joukossa (no 1 on paras).[8]
Turkissa yli 150 toimittajaa on vangittu ja yli 170 tiedotusvälinettä suljettu heinäkuun 2016 jälkeen. International Press Institute IPI:n mukaan Turkin hallitus ei ole todistanut väitteitä vangittujen toimittajien väitetystä terrorismista. Esimerkiksi Cumhuriyet lehden journalistit Kadri Gürsel, Muhrat Sabuncun ja Ahmet Sikin ovat olleet vangittuina yli puoli vuotta ilman oikeudenkäyntiä. Gürsel on Turkin IPI:n puheenjohtaja ja IPI:n hallituksen jäsen. Syytteen mukaan on kyse terrorijärjestön auttamisesta median välityksellä. IPI:n mukaan syyttäjät ovat sepittäneet tarinan. ”Kun otetaan huomioon olosuhteet ja ne kuusi kuukautta, jotka kollegamme ovat viettäneet vankeudessa, emme voi pitää tapausta muuna kuin hallituksen yrityksenä hiljentää kritiikki ja laistaa hallituksen tilivelvollisuudesta”, kirjoittaa IPI.[9]
2018 toimittaja Pelin Ünker tuomittiin vankeuteen Paratiisin paperit -veroparatiisivuotoa käsittelevästä artikkelistaan.[10]
Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet
Perusoikeuksiin kuuluvat myös taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Tällaisia ovat esimerkiksi oikeus työhön, sosiaaliturvaan ja opetukseen. Julkisella vallalla on velvoite turvata ja edistää näiden oikeuksien toteutumista.
Historia
Turkki sitoutui vuonna 1995 nostamaan naisten lukutaidon sataan prosenttiin. Äiti–lapsi -koulutussäätiö (AÇEV) toteutti vuosina 1995-2003 aikuisten lukutaitokampanjan, ja siihen osallistumisesta sai todistuksen 35 000 naista. Vuonna 1997 oppivelvollisuusaika nostettiin viidestä kahdeksaan vuoteen. Kaakkois-Turkin yhteisöllisten ÇATOM-monitoimikeskusten päämääränä on ollut nostaa alueen naisten elämänlaatua järjestämällä 14-50-vuotiaille naisille kursseja luku- ja kirjoitustaidossa, yleisessä hygieniassa ja äitiyteen liittyvissä taidoissa. Vuonna 2000 naisista 19,4 prosenttia oli lukutaidottomia.[11]
Naiset saivat oikeuden opiskella yliopistoissa vuonna 1914. Naisten oma yliopisto İnas Darülfünun avattiin naisten vaatimuksesta samana vuonna. Vuonna 1921 Turkin kaikki yliopistot avattiin sekä miehille että naisille. Vuonna 2007 naisten osuus yliopisto-opiskelijoista oli 40 %.[11]
Turkissa naisilla ei vuonna 2007 ollut pääsyä kirjanpidon ja rahatoimen tehtäviin, vaikka laillista estettä sille ei ollut. Joissakin ammateissa, kuten tuomarit ja syyttäjät, naisille oli asetettu kiintiöt, jotka rajoittivat naisten lukumäärää. Työnantajat oli Turkissa velvoitettu järjestämään päiväkoti lapsille ja imetyshuone äideille työpaikoilla, joissa oli 100-150 naispuolista työntekijää. Sen johti joissain tapauksissa naistyöntekijöiden määrän rajoittamiseen.[6]
Oikeus tasapuoliseen kohteluun oikeudenkäynnissä
Vallankaappauksen jälkeen Turkissa on pidätetty yli 40 000 ihmistä ja 120 000 poliisia, sotilasta ja virkamiestä erotettu. Toukokuussa 2017 9 000 virkamiehen työt keskeytettiin. Kesäkuussa 2017 Turkin Amnesty International johtajaa Taner Kilic syytettiin terrorismijärjestön jäsenyydestä. Taner Kilic ja 22 lakimiestä pidätettiin Izmirin maakunnassa. Kilic kiistää syytökset.[12]
Ranskalainen National Geography lehden toimittaja oli Turkissa kuukauden pidätettynä touko-kesäkuussa 2017. Ranskan presidentti vetosi Turkin presidenttiin ja viikko myöhemmin toimittaja vapautettiin.[13]
Lähteet
Aiheesta muualla
