Hermetismi on joukko filosofisia ja uskonnollisia liikkeitä, jotka perustuvat Hermes Trismegistoksen nimiin laitettuihin kirjoituksiin (ns. Hermetica tai Corpus Hermeticum). Kiinnostus kirjoituksiin heräsi uudelleen Italiassa 1500-luvulla. Kirjoitukset ovat vaikuttaneet erityisesti magian perinteisiin, ja suuri osa keskiajan ja nykyajan magiasta, esoteriasta ja New Agesta perustuu hermeettisiin teoksiin.lähde?
Hermes Trismegistoksen esitettiin olleen muinainen viisas, egyptiläinen pappi. Todellisuudessa kyse oli erilaisista juutalaisista, egyptiläisistä ja gnostilaisista kirjoituksista. Kaksi merkittävää hermeettistä kirjoitusta ovat Poimandres (eli Poimander), joka kertoo, kuinka ihmisen sielu voi saavuttaa matkansa päämäärän ja tulla jumalaiseksi, sekä niin sanottu Smaragditaulu (Tabula Smaragdina), jossa on esitetty vastaavuus kahden tason, mikro- ja makrokosmoksen (ihmisen maailman ja maailmankaikkeuden) välillä. Sen mukaan ihminen voi toisen tason tuntemalla vaikuttaa toiseen tasoon.[1]
Kirjallisuuden suuntaus
Kirjallisuudessa hermetismi oli 1920-1940-luvun italialaisen runouden suuntaus, jolle on ominaista moniselitteisyys, vaikeaselkoisuus ja hämäryys. Hermetistit kirjoittivat mystiikan sävyttämää runoutta, jossa korostuu sanojen musiikin, melodisuuden suggestiivinen voima. Hermetistit halusivat hylätä suuret aiheet, juhlavan saarnatyylin ja muun korkean retoriikan konkreettisen hyväksi. Paradoksaalisesti heidän tekstinsä usein kurkottavat metafyysiseen. Käsitteen hermetismi esitteli Francesco Flora teoksessaan La poesia ermetica (1936). Suuntauksen keskeisiä edustajia olivat Giuseppe Ungaretti (1888–1970), Salvatore Quasimodo (1901–1968), Eugenio Montale (1896–1981) ja Arturo Onofri (1885–1928), joiden esikuvana oli Charles Baudelairen ohella erityisesti Stéphane Mallarmé ja Paul Valéry.[2]
