Gregoriaaninen reformi tarkoitti paavin vallan vahvistumista 1000-luvun Euroopassa. Nimitys ”gregoriaaninen reformi” tulee paavi Gregorius VII:stä, joka toimi paavina vuosina 1073–1085. Reformin seurauksena paavista tuli eräänlainen koko kristikuntaa hallitseva monarkki. Paavin ote tiukkeni maallisista hallitsijoista, minkä lisäksi hänen vaikutusvaltansa levisi Euroopan reuna-alueille. Paavin toiminta nostatti kiistoja hänen ja maallisten hallitsijoiden välille.
Taustaa
Vaikka kristinuskolla oli valtavan suuri merkitys keskiajan Euroopalle, oli keskuskirkon rooli kaventunut seremonialliseksi sydänkeskiajalle mennessä. Valta oli siirtynyt paikallisten pappien ja luostarien käsiin. Itse kirkkokin oli joutunut yhtäältä roomalaisen aateliston, toisaalta saksalais-roomalaisen valtakunnan vaikutuksen alaisuuteen. Paavinkaan asema ei ollut selvä, sillä samaa aikaan saattoi vaikuttaa useita paaveja, joita eri aatelissuvut tukivat.
Paavi Gregorius VII:n toiminta ja perustelut
Paavi Gregorius VII, aiemmin paavillisena legaattina toiminut munkki Hildebrand, nousi paaviksi 30. kesäkuuta 1073. 1000-luvun lopulla hän laati tekstin Dictatus papae, jossa hän luetteli uudistuksensa tavoitteet. Ensinnäkin paavin suvereeni asema oli tunnustettava paitsi kirkollisissa myös maallisissa asioissa. Toisekseen hän pyrki kitkemään simoniaa, eli kirkon virkojen myyntiä, ja nikolaitismia eli selibaattisäännön rikkomista. Nämä herättivät vastustusta niin maallisissa hallitsijoissa kuin papistossakin. Paavi Gregorius VII ryhtyi kasvattamaan valtaansa vaatimalla eurooppalaisten kuningaskuntien läänityksiä omaan haltuunsa. Lisäksi hän tuki Espanjaa Iberian niemimaan islamilaisten alueiden valloittamista, mutta vaati sen omistuksien luovuttamista ”pyhälle Rooman kirkolle.” Myös Unkarin alueet siirtyivät paavin hallintaan, mikä heikensi suhteita Saksan keisariin. Samoja vaatimuksia paavilla oli Korsikaa ja Sardiniaa koskien. Tätä toimintaansa paavi perusteli sillä, että piti itseään apostoli Pietarin sijaisena maan päällä. Unkarin alueet paavi katsoi omakseen siksi, että Unkarin kristillistyminen oli ollut paavien ansiota, ja koska Unkarin alueet oli aiemmin läänitetty paaveille. Apunaan paavi käytti vahvistunutta legaattijärjestelmää. Legaatit olivat paavillisia lähettejä, jotka toteuttivat reformipaaviutta kristikunnan reuna-alueilla. Heitä oli ollut paavien apureina jo aiemmin, mutta gregoriaanisen reformin myötä heidän valtuutensa lisääntyivät ja heistä tuli paavin paikallisia sijaisia. Pyhän Pietarin edustajana paavi tahtoi itselleen myös oikeuden nimittää sekä erottaa maallisia hallitsijoita.
Vaikutuksia
Gregorius VII onnistui vahvistamaan ja tehostamaan paavin asemaa. Se pysyi vahvana hänen virkakautensa jälkeenkin, mutta suhteet muihin vallanpitäjiin muuttuivat huonommiksi. Paavin ja maallisten hallitsijoiden välille syntyi investituurariita eli kiista siitä, kumpi kuka saisi nimittää piispat virkoihinsa. Erityisesti kiista vahingoitti paavin ja saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Henrik IV:n välejä. Riita ratkesi vuonna 1122 kompromissiin, jossa piispat valittiin kansan sekä paikallisen papiston äänestyksellä. Paavin valta kasvoi silti tämänkin seurauksena samalla kun piispojen valta hiippakunnissa kaventui. Kaikki Gregoriuksen suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Hänen tavoitteensa yhdistää vuonna 1054 jakautunut kirkko ei onnistunut. Hän suunnitteli myös ristiretkiä Pyhälle Maalle, sillä olisi tahtonut vapauttaa Pyhän Haudan ja turvata kristittyjen pyhiinvaeltajien pääsyn sen luokse. Esteenä olivat islaminuskoiset turkkilaiset, jotka olivat vallanneet alueita Bysantilta. Investituurariita pakotti paavin keskittymään Euroopan asioihin, eikä hän siksi ryhtynyt toteuttamaan ristiretkiä. Ajatuksen niistä voidaan silti sanoa syntyneen Gregoriuksen reformin seurauksena.
Lähteet
- Christian Krötzl, "Pietarin ja Paavalin nimissä: Paavit, lähetystyö ja Euroopan muotoutuminen (500-1250)" Tampere, SKS, 2004. s. 152–156.
- Tuomas Heikkilä ja Maiju Lehmijoki-Gardner: Keskiajan kirkko, uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa. Tampere, SKS, 2004. s. 139 ja 152.
- Tuomas Heikkilä ja Samu Niskanen: Euroopan synty, keskiajan historia. Helsinki, Edita Prima Oy, 2004. s. 127.
