Döbeln palveli 1780-luvulla Ranskan armeijassa ja osallistui sotaan esimerkiksi Itä-Intiassa.[1] Vuosina 1788–1790 käydyssä Kustaa III:n sodassa kotimaahansa palannut Döbeln haavoittui päähän ja joutui käyttämään loppuelämänsä mustaa sidettä otsallaan.[2] Suomeen hän muutti vuonna 1807, kun hänet oli nimitetty Uudenmaan rykmentin varakomentajaksi.[1]
Döbeln toimi Suomen sodassa 3. prikaatin komentajana ja saavutti voitot Kauhajoella ja Juuttaalla.[1] Hän johti vuonna 1809 Ahvenanmaan puolustusta ja sai venäläiset luopumaan Tukholmaan tehtävästä hyökkäyksestä, mutta joutui itse kuitenkin pakenemaan Ruotsiin.[1]
Döbeln pelasti Uumajan sopimuksella komentamansa pohjoisarmeijan miehistön ja muonavarojen jäännökset sekä sai Jämtlandiin hyökänneet norjalaiset suostumaan Blekåsenin sopimukseen.[1] Rauhanteon jälkeen Länsipohjan ja Ångermanlandin ylipäällikkönä hän piti 8. lokakuuta 1809 Uumajan torilla kuuluisan jäähyväispuheensa suomalaisille sotilaille. Döbeln osallistui vuonna 1813 sotaan Napoleonia vastaan. Hänet tuomittiin sodassa osoittamastaan omavaltaisuudesta ammuttavaksi, mutta tuomio lievennettiin lopulta vuoden vankeudeksi. Vuodesta 1816 alkaen Döbeln toimi sotahovioikeuden puheenjohtajana.[1]
Döbelnin asema yhtenä Suomen sotaan osallistuneista harvoista taitavista sotapäälliköistä on tunnustettu Suomessa.[1]1850-luvulla hänen haudalleen Tukholman Pyhän Johanneksen hautausmaalle pystytettiin marmoripatsas osin Suomesta kerätyillä varoilla.[1]
Lähteet
↑ abcdefghKaisu-Maija Nenonen ja Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja. WSOY 1998. Hakusana "Döbeln, Georg Carl von", s. 82.
↑Zetterberg, Seppo et al: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 371. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
Veli-Matti Syrjö: Döbeln, Georg Carl von (1758–1820)Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
