Eugen Savoijilaisen kuuluisia sukulaisia olivat pikkuserkku Savoijin herttua Kaarle Emanuel II sekä serkut Baden-Badenin kreivi Ludvig Wilhelm ja Ranskan marsalkka Louis Joseph Vendôme.
Lapsena tuleva marsalkka oli heikko ja sairaalloinen ja kaavaili itselleen kirkollista uraa. 19-vuotiaana hän kaikkien yllätykseksi ilmoitti pyrkivänsä sotilasuralle. Eugen jätti Ranskan hovin vuonna 1683 seuratakseen veljeään Louisia Itävallan armeijan palvelukseen. Aluksi hän sai ratsuväkirykmentin komentajuuden ja otti 1683 osaa Wienin taisteluun, Budan valtaukseen ja Belgradin piiritykseen.
Yhdeksänvuotisen sodan aikana Eugen oli ratsuväen kenraali Itävallan armeijassa Italiassa vuosina 1690–1693. Italian armeijan komentaja hänestä tuli vuonna 1694.
Vuosina 1697–1699 Eugen oli Unkarin armeijan komentaja ja voitti turkkilaisetZentan taistelussa 1697 (turkkilaiset kärsivät 30 000 miehen tappiot Savoijin tappioiden ollessa 300), mikä johti Itävallalle suotuisaan Karlowitzin rauhaan vuonna 1699.
Espanjan perimyssodan sytyttyä Eugen toimi Pohjois-Italiassa operoivan armeijan komentajana vuosina 1701–1707. Hän oli menestyksekäs ja voitti maahan tunkeutuneet ranskalaiset Caprin (1701), Chiarin (1701) ja Luzzaran (1702) taisteluissa. Lisää menestystä tuli, kun hän voitti yhdessä John Churchill Marlboroughin kanssa ranskalaiset Blenheimin taistelussa 1704. Seuraavat kolme vuotta Eugen operoi taas Italiassa, jossa kärsi tappion serkulleen Vendômelle Cassanon taistelussa, mutta voitti ratkaisevamman Torinon taistelun 1706, jonka jälkeen Ranskan kuningas Ludvig XIV veti armeijansa pois Italiasta.
Eugen siirtyi taistelemaan Flanderiin, jossa hän yhdisti taas voimansa Marlboroughin kanssa. Yhdessä he voittivat Oudenaarden ja Malplaquetin taistelut. Marlboroughin ja Eugenin menestys päätti Espanjan perimyssodan vuonna 1714 Itävallalle edulliseen Rastattin rauhaan, jossa Itävalta sai Espanjalta nykyisen Belgian. Eugenista tehtiin uuden alueen, Itävallan Alankomaiden kuvernööri, mutta hän palasi Itävallan armeijan johtoon sodassa turkkilaisia vastaan (1716–1718), jossa voitti Peterwardeinin taistelun 1716 ja valtasi Belgradin 1717. Menestys johti Passarowitzin rauhaan, jossa Itävalta sai Pohjois-Serbian.
Eugen Savoijilainen tuli elinaikanaan tunnetuksi sotilaallisten saavutustensa ohella taiteen keräilijänä ja tukijana. [2] Hänen keräilyintonsa ulottui maalauksiin, etsauksiin, painokuviin ja kirjoihin. [3] Keräilyn mahdollisti se, että hän oli aikansa varakkaimpia eurooppalaisia. Hänellä oli sekä palkka- että verotuloja sukunsa omistamilta mailta.
Oman aikansa ilmiöistä kiinnostuneena Eugen kävi paljon kirjeenvaihtoa aikansa kirjailijoiden, filosofien ja arkkitehtien kanssa. [3] Eugen Savoijilaisen tukemiin kirjailijoihin kuului ranskalainen Jean-Baptiste Rousseau joka asui hänen luonaan kuusi vuotta, oletettavasti kirjastonhoitajana työskennellen. Kun nuori Montesquieu vieraili Wienissä, lähetti Eugen Savoijilainen hänelle illaliskutsun, jonka filosofi otti vastaan. [3] Kotikaupunkiaan Wieniä hän kaunisti Belvederen linnalla ja puutarhalla.[4]
Eugen Savoijilaisen kuolinpesästä löytyi 15 000 kirjaa ja 237 käsikirjoitusta. Eniten häntä kiinnostivat luonnontieteet ja maantiede. Kirjat ovat nykyään osa Itävallan valtion kokoelmia. [4]
Lähteet
Black, Jeremy: Warfare in the Eighteenth Century. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36212-3
Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1
Viitteet
↑Huom. Savoijin prinssi Eugen on yksi hänen nimensä vakiintuneista kirjoitusasuista, vaikka Eugen Savoijilainen oli varsinaisesti ruhtinas, eikä prinssi.
.JPG)
