Rautatien tarkoituksena oli Ranskansiirtomaan luonnonvarojen kuljettaminen Conakryn vientisatamaan[4]. Osittain liikennöintikelpoisten Niger- ja Milojokien välityksellä se muodosti yhteyden nykyiseen Maliin[1]. Rautatien tavoitteet olivat myös strategisia ja hallinnollisia[5]. Sen avulla pyrittiin estämään kaupankäynnin suuntautuminen Britannian hallitsemaan Sierra Leoneen[6].
Rata valmistui neljässä vaiheessa. Yksityinen yritys aloitti Conakryn ja Kindian välisen osuuden rakentamisen vuonna 1900, mutta joutui luovuttamaan työn Eugène Salessesin johtamille viranomaisille vuonna 1902. 148,5 kilometrin pituinen osuus valmistui vuonna 1904. Fouta Djallonin 736 metrin korkeudella ylittänyt vaikea 154 kilometrin osuus Koumin solaan avattiin vuonna 1908 ja molemmista päistä rakennettu 285 kilometrin osuus Nigerjoelle Kouroussaan vuonna 1910.[1] Nigerin ja sen sivujoen Niandanin ylittänyt 74 kilometrin[1] osuus paremmin liikennöitävälle Milojoelle Kankaniin otettiin käyttöön vuonna 1914[7].
Conakryn–Nigerin rautatietä hyödynsi Ranskan Länsi-Afrikan rautatiehallinto vuoteen 1959 ja sen jälkeen itsenäisen Guinean rautatievirasto[1]. Presidentti Ahmed Sékou Tourén kuolemaa seuranneen vallanvaihdoksen jälkeen sen annettiin rappeutua[4]. Viimeinen juna Kankanista lähti vuonna 1995. Rautatiekiskot ja muut metallirakenteet purettiin ja myytiin ulkomaille vuoteen 2007 mennessä.[3]
Nykyään Guineassa on kolme rautatietä, jotka kuljettavat bauksiittia Conakryn ja Kamsarin satamiin. Kindian ja Conakryn välinen rata noudattaa entisen Conakryn–Nigerin rautatien linjausta. Suunnitteilla on uuden rautatien rakentaminen Simandounrautamalmiesiintymästä joko Bentyn ja Conakryn välille rakennettavaan syväsatamaan tai Liberiaan. Myös Conakryn ja Kankanin välisen uuden radan rakentamista on harkittu.[1] Presidentti Alpha Condé kertoi tammikuussa 2018 Kiinan kanssa tehdystä sopimuksesta rakentaa rautatie Conakrysta Kankaniin sekä edelleen Mandianaan, Bamakoon ja Bobo Dioulassoon[9].
Lähteet
Mangolte Jacques: Le chemin de fer de Konakry au Niger (1890–1914). Revue française d'histoire d'outre-mer, 1968, 55. vsk, nro 198, s. 37–105. Artikkelin verkkoversio.