Helvétius kuvasi katsantokantaansa teoksessa De l'esprit: oman edun tavoittelu on kaiken ihmistoiminnan pohjana, eikä absoluuttista hyvää tai pahaa ole olemassa.[1]
Valtioverojen vuokraajana 1738–1751 Helvetius kartutti perittyä omaisuuttaan, eli sitten ensyklopedistien piirissä. Hän julkaisi 1758 teoksensa De l’esprit, joka herätti ankaraa paheksumista ja voimisti viranomaisten vainoa ensyklopedistista kirjallisuudensuuntaa vastaan. Sen jälkeen Helvetius eli jonkin aikaa ulkomailla, muun muassa Preussissa Fredrik II:n hovissa. Helvetius on sensualisti ja johtaa siitä jyrkän egoismin. Ihminen kaikki mielikuvat johtuvat aistimuksista, kaikki hänen pyrintönsä aistimuksien tuottamista hyvän- ja pahantuntemuksista, siis itsekkyydestä. Hyvät teot, ihmisystävällisyys ja jalous johtuvat siitä, että ihminen huomaa niilläkin voittavansa itselleen nautintoa. Lainsäätäjän tulee siksi niin järjestää yhteiskuntaa, että ihmiset näkevät itselleen edulliseksi edistää yleishyvää. Helvetius kiinnittää huomionsa alempien kansanluokkien kurjaan tilaan ja vaatii perusteellisia uudistuksia sen parantamiseksi. Helvetiuksen kuoleman jälkeen ilmestyi hänen teoksensa De l’homme, de ses facultés intellectuelles et de son éducation, jossa hän muun muassa sovittelee periaatteitansa kasvatusoppiin. Helvetiuksen kootut teokset Œuvres ilmestyivät 1796 ja 1818.[2]
De l'homme, de ses facultés intellectuelles et de son éducation ('Ihmisestä, hänen henkisistä kyvyistään ja kasvatuksestaan', julkaistu postuumisti 1772)
Le Bonheur (runo, julkaistu postuumisti 1773)
Lähteet
↑Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 823. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
