Alfred Charles Bernard Lovell (31. elokuuta 1913 – 6. elokuuta 2012) oli brittiläinen tähtitieteilijä. Hän perusti Manchesterin yliopiston Jodrell Bankin observatorion ja oli sen ensimmäinen johtaja.[1] Hän oli yksi radiotähtitieteen uranuurtajista.[2]
Opiskelu ja ura
Lovell syntyi Oldland Commonissa Bristolissa ja opiskeli fysiikkaa Bristolin yliopistossa, josta sai filosofian tohtorin arvon vuonna 1936. Sen jälkeen hän siirtyi Manchesterin yliopistoon fysiikan osastolle. Lovell johti toisen maailmansodan aikana H2S-tutkaa kehittanyttä ryhmää, mistä ansioista hänestä tehtiin OBE vuonna 1946. Sodan jälkeen hän palasi Manchesteriin vuonna 1945 ja alkoi tutkia kosmista säteilyä armeijan käytöstä poistamien tutkalaitteiden avulla.[1][3]
Yliopiston kasvitieteellisen osaston omistaman Jodrell Bankin alueelle perustettiin vuonna 1946 Jodrell Bankin observatorio, jonne Lovell rakensi yhdessä Charles Husbandin kanssa 76-metrisen Lovell-teleskoopin, joka oli maailman suurin radioteleskooppi valmistuessaan vuonna 1957. Sillä seurattiin muun muassa Sputnikia kiertoradalle vienyttä rakettia.[1][3]
Myöhemmin, kun Neuvostoliiton Luna 9 -luotain laskeutui Kuun pinnalle 3. helmikuuta 1966, Neuvostoliitto ilmoitti onnistuneesta laskusta mutta ei jakanut kuvia Kuun pinnalta. Lovell seurasi Jodrell Bankin observatoriosta laskeutumista ja huomasi, että signaali muuttui, ja se näytti signaalilta jolla lähetettiin kuvia. Hänen saatuaan uutistoimistolta laitteen, jolla kuvat pystytiin tulostamaan, saatiin ensimmäisen kerran todisteet siitä, että Kuun pinta oli kiinteä.[4]
Lovell-teleskooppi on nykyisinkin maailman suurimpia suunnattavia radioteleskooppeja. Lovell toimi vuosina 1945–1980 Jodrell Bankin observatorion johtajana.[1][3]
Jodrell Bankin observatorio hyväksyttiin maailmanperintökohteeksi vuonna 2019.[5]
Lovell toimi Royal Astronomical Societyn puheenjohtajana vuosina 1969–1971 ja teki tiedettä tunnetuksi suurelle yleisölle julkaisemalla kymmeniä kirjoja.[3]
Palkinnot
Hänen saavutuksensa radiotähtitieteen alalla ovat huomattavat, ja hänet palkittiin Royal Medalilla 1960, Benjamin Franklinin mitalilla 1980 ja Royal Astronomical Societyn kultamitalilla 1981.
Lähteet
- Karttunen, Hannu: Vanhin tiede – Tähtitiedettä kivikaudesta kuulentoihin, s. 313, 464. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 5. painos 2014. ISBN 978-952-5329-26-1
Viitteet
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
