Autogiro, tunnetaan myös nimellä gyrokopteri, on hieman helikopteria muistuttava potkurivetoinen lentokone, jossa on sekä työntävä että nostava potkuri. Autogiroa on joskus sanottu lentokoneen ja helikopterin välimuodoksi.
Autogiro eroaa helikopterista siinä, että sitä ilmassa pitävä suuri roottori ei ole moottoroitu[1] ja lentokoneesta siinä, että sen nostovoiman synnyttää vapaasti pyörivä roottori, ei siivet.
Autogiro liikkuu eteenpäin moottoroidun vaakasuora-akselisen potkurin tai suihkuturbiinin työntämänä. Nosteen synnyttää suuri pystysuora-akselinen laakeroitu vapaasti pyörivä roottori, joka saa liikevoimansa autogiron liikkeestä eteenpäin. Koska roottorin lapojen ilmanvastus on etu- ja takareunalla erilainen, ilmavirta saa sen pyörimään. Nostovoima syntyy roottorin lapojen siipiprofiilista sekä lapojen kohtauskulmasta. Koska roottori pyörii vapaasti, erillistä pyrstöroottoria ei tarvita. Roottorin laakeroinnin kitkan kautta autogiroon vaikuttava vääntömomentti on niin pieni, että se voidaan helposti kumota peräsimellä.
Autogiro ei putoa nopeasti moottorivian sattuessa, vaan "liitää" maahan autorotaation avulla, samoin kuin helikopteri. Tunnetuin autogiroon liittyvä ongelma on huonosti rakennetun autogiron taipumus joutua nyökkäävään liikkeeseen laskeuduttaessa[2], mikä pudottaa autogiron.
Autogiron keksijä, espanjalainen Juan de la Cierva (1895–1936), lensi itse suunnittelemallaan koneella ensi kerran vuonna 1923. Autogiron kulta-aika olikin 1920- ja 1930-luvuilla. Autogirolla oli suuri merkitys helikopterin kehitykselle.
Autogiroa käytetään nykyään lähinnä harrastusilmailussa, ja se soveltuukin siihen, koska se on yksinkertainen, kevyt ja helppo valmistaa.
Suomalaisia autogiron kehittäjiä ovat olleet Jukka Tervamäki sekä Seppo ja Kalevi Kokkola.
