Antti Eskolan vanhemmat olivat maanviljelijä Vihtori Eskola ja Olga Amanda Nummela. Hän pääsi ylioppilaaksi 1954 ja valmistui valtiotieteen kandidaatiksi 1957, valtiotieteen lisensiaatiksi 1959 sekä valtiotieteen tohtoriksi 1961 Helsingin yliopistosta. Eskola oli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa assistenttina 1962–1966, valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan tutkijana 1962–1964, Sosiologia-lehden päätoimittajana 1964–1965 ja Turun yliopiston sosiologian professorina 1965. Tampereen yliopiston sosiologian professorina Eskola oli vuodesta 1966 alkaen aina vuoteen 1997 saakka.[3]
Teokset
Eskolan pääteoksena voidaan pitää kaksiosaista teosta Sosiologian tutkimusmenetelmät I – II (1962, 1967), joita samoin kuin vuonna 1971 ilmestynyttä Sosiaalipsykologia-teosta käytettiin pitkään perusoppikirjoina. 1960-luvulla Eskola tutki erityisesti asenteita: muun muassa maalaisten ja kaupunkilaisten vastakkainasettelua ja isänmaakäsityksiä.[2]
Oman kuvauksensa mukaan Eskola liukui ajattelussaan äärivasemmalle. Hän kirjoitti pamfletit Suomi sulo pohjola (1968), Vasen laita lavea (1969) ja Yhteisiä asioita (1972). Niissä hän käsitteli porvarillista hegemoniaa, kommunismia ja demokratiaa.[2] Ajatteluaan hän kuvasi myös Ihmisen ääni -sarjassa vuonna 1978 ilmestyneessä kirjassaan.
Keskustelukirjallisuuteen hän palasi teoksissaan Sotapäiväkirja (1991) ja Työpäiväkirja (1992). Yhteiskuntakritiikin lisäksi niissä painottuu omakohtainen pohdiskelu.[2]
Jäätyään eläkkeelle Eskola julkaisi uskonnollista uskoa koskevat sosiologiset ajatuksensa kirjoissaan Uskon tunnustelua (2000), Tiedän ja uskon (2003) ja Yksinkertainen usko (2006). Uskontotrilogian päättävässä teoksessa Eskola pohti uskonnollisuuden korutonta muunnelmaa, yksinkertaista uskoa, joka voi elää tieteellisen maailmankuvan rinnalla kaipaamatta kirkon oppirakennelmia tai messuja.[4]
Viimeiseksi teokseksi jäi postuumisti ilmestynyt Vanhanakin voi ajatella (2019).
Eskola oli naimisissa, ja hänellä oli kaksi lasta.[5]
Muuta
Veikko Huovisen novellissa Pystyyn marinoitu nainen ugandalainen ylioppilas Leopold Gile kuulee Antti Eskolan luentoja ja tekee laudaturtyön aiheesta ”Afrikan maiden riisto ennen ja nyt”. Juha Seppälä kirjoittaa romaanissaan Merille (2023) vasemmistolaisesta emeritusprofessorista, joka "sai viritetyksi kirjaansa ainutlaatuisen cliffhangerin: liittyykö hän kirjansa lopussa takaisin kirkkoon vai ei, en kerro".
↑Eskola, Antti: Vanhuus. Tampere: Vastapaino, 2016. ISBN 978-951-768-545-0 Kilpamäki, Heini: Höllää, vanhus!. Helsingin Sanomat, 25.8.2016, s. C 2–3.
Kirjallisuutta
Alestalo, Matti: ”Eskola, Antti (1934–2018)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 666–667. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6Teoksen verkkoversio.
Weckroth, Klaus & Tolkki-Nikkonen, Mirja (toim.): Jos A niin... (Antti Eskolan juhlakirja) Tampere: Vastapaino, 1994. ISBN 951-9066-81-0
