Bach oli alkuperäiseltä ammatiltaan asianajaja ja vallankumouksen puhjetessa vuonna 1848 hänet tunnettiin aluksi liberaalina oppositiomiehenä. Tultuaan saman vuoden heinäkuussa oikeusministeriksi hän kuitenkin käänsi linjansa. Nyt Bach puolusti keisarin absoluuttista veto-oikeutta ja vaati suurmaanomistajille taloudellista korvausta vastineena maaorjuuden lakkauttamisesta. Wienissä lokakuussa syntyneen kansannousun aikana hän joutui epäsuosionsa vuoksi pakenemaan pääkaupungista, mutta jatkoi oikeusministerinä myös uudessa halltuksessa. Kesäkuussa 1849 hän siirtyi sisäministeriksi.[1] Sisäministerinä Bach loi Itävaltaan keskitetyn hallinnon ja kontrollijärjestelmän sekä ajoi taantumuksellista politiikkaa, johon kuului lehdistönvapauden vähentäminen ja oikeudenkäyntien julkisuudesta luopuminen. Bach pääosin saneli hallituksen politiikan vahvan pääministerin Felix zu Schwarzenbergin kuoltua vuonna 1852.[2] Hän tuki myös klerikalismia ja vuonna elokuussa 1855 paavin kanssa solmittu konkordaatti oli pitkälti hänen aikaansaannostaan.[1] Taantumuksellisesta maineestaan huolimatta Bachin hallinto sai aikaan myös joitain edistysaskeleita: koko valtakunnasta tehtiin yhteinen tullialue, maaorjuuden lakkauttaminen vietiin loppuun ja koulujärjestelmää kehitettiin.[3] Bach sai paronin aatelisarvon vuonna 1854.[1]
Koska Bachia pidettiin Itävallassa absolutistisen ja ultramontanistisen suuntauksen johtavana edustajana, hän joutui eroamaan hallituksesta poliittisen ilmapiirin muuttuessa vuonna 1859. Sen jälkeen hän oli vuoteen 1867 maansa lähettiläänä Pyhän istuimen luona.[1]
