|
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
|
Aisnen ensimmäinen taistelu (ransk. 1re Bataille de l’Aisne) oli ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa osa ympärysvaltojen hyökkäystä Marnejoen taistelusta vetäytyvien Alexander von Kluckin komentaman Saksan keisarikunnan 1. armeijan ja Karl von Bülowin 2. armeijan oikeaa sivustaa vastaan. Hyökkäys alkoi illalla 12. syyskuuta 1914 vetäytyvien saksalaisten kiivaan takaa-ajon jälkeen ja taistelu päättyi 28. syyskuuta. Tämän jälkeen alkoi rintaman jatkaminen kohti pohjoista eli ”kilpajuoksu Atlantille”.[1]
Taistelu
Saksalaisten käännyttyä takaa-ajavia ympärysvaltojen joukkoja vastaan 13. syyskuuta, jolloin heillä oli hallussaan eräs edullisimmasta asemista länsirintamalla. Samalla Josias von Heeringin johtama Saksan keisarikunnan 7. armeija oli liittynut puolustajiin. Joukot olivat Compiègnen ja Berry-au-Bacin välillä syvän ja kolmekymmentä metriä leveän länteen virtaavan Aisne-joen rannalla. Kummallakin puolella jokea oli runsas kilometri alavaa maata, jonka jälkeen alkoi ylänkö. Saksalaiset asettuivat asemiin korkeammalla olevalle pohjoispuolelle noin kolme kilometriä joesta. Rintaman edessä oleva alue ei tarjonnut hyökkääjille suojaa.
Sakeassa sumussa 13. syyskuuta pääosa Brittiläisen siirtoarmeijan joukoista ylitti ponttoonisiltaa tai osittain tuhottuja siltoja pitkin Aisnen ja ryhmittyi oikealla Bourg-et-Cominiin ja vasemmalla Venizeliin. Venizelin itäpuolella oleva Chivres oli saksalaisten puolustussuunnitelman mukaan pidettävä alue, jonne oli pääosa voimasta koottu. Ranskan 5. (Franchet d’Espèrey) ja 6. armeija (Maunoury) ylittivät Aisnen Berry-au-Bacissa vallaten Chemin des Damesin itäkärjen. Joukot olivat taistelukosketuksissa koko rintaman pituudelta. Chemin des Damesin itäpuolella Ranskan 4., 5. ja 9. armeija olivat passiivia edeten ainoastaan hieman 13. syyskuuta saavuttamistaan asemista.
Brittien siirtoarmeija ylitti aukion sumun turvin, mutta aamulla kaikonnut sumu paljasti heidät puolustajille. Joukot olivat ilman suojaa avoimella kentällä puolustajan tulessa.
Asemasota
Nopeasti selvisi, ettei kumpikaan kyennyt etenemään eikä kumpikaan osapuoli perääntyisi. Joukot jumiutuivat tälle kapealle alueelle seuraaviksi neljäksi vuodeksi. John French määräsi 14. syyskuuta Britannian siirtoarmeijan kaivautumaan, mutta käytettävissä oli ainoastaan rajallinen määrä pioneerivälineistöä. Sotilaat hankkivat kaivautumiseen tarvittavia välineitä läheisiltä maatiloilta ja kylistä. Ilman taistelutapaan liittyvää koulutusta joukot kaivautuivat mataliin kuoppiin, jotka antoivat vain hieman suojaa tulelta ja tähystykseltä. Pian kaivauduttiin syvemmälle, ja juoksuhaudat olivat jopa kaksi ja puoli metriä syviä ja samalla niitä maastoutettiin.
Sodankäyntitapa oli myös saksalaisjoukoille uutta, ja heidän varusteensa oli suunniteltu kuuden viikon liikkuviin taisteluihin. Joukot omaksuivat kuitenkin nopeasti uuden taktiikan. Piirityshaupitsit aloittivat ammunnan ja kranaatinheittimet, kiväärikranaatit sekä käsikranaatit otettiin käyttöön. Valonheittimet, soihdut ja periskoopit otettiin myös osaksi saksalaisjoukkojen varustusta.
Brittijoukoilla oli puutetta raskaasta aseistuksesta ja divisioonalla oli vain neljä 60 naulan tykkiä, jotka kantoivat saksalaisten asemiin ja nekin olivat kaliiperiltaan pienempiä kuin saksalaisten, niiden kantama oli pienempi ja ennen kaikkea niitä oli vähemmän. Britteinsaarilta toimitettiin neljä nelitykkistä kuuden tuuman tykein varustettua patteria, vaikka ne eivät vastanneetkaan teholtaan saksalaisten kahdeksan tuuman haupitseja kykenivät hieman tasoittamaan tilannetta.
Kilpajuoksu Atlantille
Kolme viikkoa kestäneen kaivautumisen jälkeen kumpikin osapuoli luopui rintamahyökkäyksestä ja pyrki kiertämään pohjoisen siiven. Tätä jaksoa kutsutaan kilpajuoksuksi Atlantille. Länsirintama vaihtui asemasodaksi ja juoksuhaudat kattoivat yli 640 kilometrin matkan. Belgiasta Nieuwpoortista juoksuhaudat kulkivat etelään kääntyen kaakkoon Noyonissa ja jatkuen ohi Reimsin, Verdunin, Saint-Mihielin ja Nancyn ennen kääntymistään etelää Sveitsin rajalle 32 kilometriä Belfortista itään.
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
